sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Where the nice things are





Kuluneet päivät ovat kieppuneet kummallisessa hurmiossa. Kesä. Kaksi päivää koulua jäljellä. Pian koittava Korkeasaarireissu, Linnanmäki ja Desucon. Vatsanpohjassa kutkuttaa epäuskoinen huojennus, pian olen ollut nykyisessä koulussani tasan vuoden ja uudet oppilaat virtaavat syksyllä sisään. Vaikka uusi kännykkä ja keventyvä päiväjärjestys laskettaisiinkin mukaan, suurin riemun aiheeni viime aikoina on ollut Manas. Olen jo neljä vuotta haaveillut siitä miten kulkisimme kissan kanssa valjaissa pihalla, mutta ulkoilutettava on ollut asiasta vahvasti eri mieltä. Viimeisten kahden vuoden yritykset ovat kuta kuinkin menneet aina samalla kaavalla: Manas roikkuu kynsin olkapäässäni koko matkan rappukäytävästä pihalle, ei suostu poistumaan sylistäni ja työntää päänsä niin syvälle kainalooni että olen alkanut vakavissani miettiä onko birmassani ripaus strutsin verta. Ohikulkijat saavat kissan muistuttamaan lähinnä vihaisena puhisevaa pallokalaa ja valjaat osuvat juuri siihen mystiseen neliraajahalvauspisteeseen joka lamauttaa kissan ennen kuin ehditään edes ovesta ulos.

Uskon että muutolla rauhallisemmalle alueelle on ollut iso osa kissan tottumisesta ulkoiluun, nykyisellä pihalla on kyllä liikennettä (lapsiperheitä ja koiranulkoiluttajia, asumme juuri päiväkodin vieressä) mutta autoja ei näy kuin parkkipaikalla ja pihaa ympäröi puistomaiset hiekkatiet ja pieni mäntymetsä. Vein eilen Manaksen ensimmäistä kertaa ulos tänä vuonna ja mokoma on aivan kuin uusi kissa. Portaiden kulkeminen hermostuttaa yhä, mutta kun pääsen istahtamaan nurmikolle kissa sylissäni, se hetken rauhoituttuaan laskeutuu omatoimisesti nurmikolle tutkimaan lähimaastoa. Manas istuskelee mieluusti silmät sirrillä mattotelineen alla mistä se voi turvallisesti tarkkailla hiekkatiellä kulkevia ihmisiä ja nakertaa laatoitusten välistä puskevaa nurmea. Ohitse kulkevat pikkulapsiperheet osaavat käyttäytyä nätisti eikä koiristakaan ole ollut päänvaivaa. Ainoa pieni ryppy muutoin mukavassa ulkoilussa on se että Manas ilmoittaa varsin kovaäänisesti itsestään jos ei pidä tuijotteluista tai kun valjaissa olo alkaa jo kyllästyttää. Luulen että sivusta kuuntelijat saattavat saada pientä hupia siitä kun pieni valkoinen kissa narisee komentavalla äänellä ja narun päässä oleva ihminen vastailee kiireesti ''Juujuu, kohta mennään sisälle shhh!''

Takaisin sisälle meneminen on tuplasti helpompaa kuin ulos tuleminen. Manas päätti jo eilen suunnistaa kesken ulkoilun lähimmälle ovelle ja jo tänään löytyi oikea rappukin. Aika näyttää, ehkä me jo syksyllä kävelemme hiekkateitä pitkin kuin vanhat tekijät.

perjantai 19. toukokuuta 2017

Hetkittäin


Tuhat tuntia tuntia päivystyksessä tatuoi takamukseni kuvan odotushuoneen kovalle penkille. Jokainen ottamani asento tuntui epämukavalta, televisiossa rätisi mustavalkoinen suomifilmi ja pari penkkiriviä oikealla pyörätuolissa istuva rouva uhosi voivansa olla vaikka kaksi viikkoa syömättä jos vain tahtoisi, toisin kuin nykyajan nössönuoriso. Hihitin äänettä kaulaliinani uumenissa. Uupuneen oloinen Petri nousi penkistä ja sanoi menevänsä tupakalle viideksi minuutiksi. Nyökkäsin. Tummansininen t-paita ehti tuskin kadota nurkan taakse kun crocseihin pukeutunut mieshoitaja tupsahti aulaan valkoinen takki hulmuten kuin velhon kaapu. Se kutsui Petriä sukunimeltä ja minä loikkasin ylös virkaintoisen vahtikoiran lailla. Punastuin, änkytin potilaan painuneen tupakalle ja pahoittelin tilannetta. Hoitaja poistui ja melkein siinä samassa Petri tuli takaisin odotushuoneeseen. Kerroin meidän vuoron jo menneen ja katselin kuinka ilme miehen kasvoilla muuttui kysyvästä kauhistuneeksi ja lopulta huvittuneeksi. ''Seitsemän tuntia päivystyksessä ja just nyt teki mieli tupakkaa, perkele!'' Aloin nauraa hillittömästi, Petri hekottaa ja takarivin kätensä murtanut mies tirskua.

Eripariset villasukat vispasivat villisti ilmaa kun nappasin ensimmäisen bulbasaurini kotisohvalta käsin. Heiluttelin toiveikkaana kännykkääni, mutta uusia pokemoneja ei ilmestynyt. ''Täytyykö mun oikeasti mennä ulos?'' kysyin sohvatyynyn päällä pötköttävältä Pyllyltä ja kissa oli kuin ei olisi kuullutkaan. Se vain heilautti laiskasti korvaansa, mokoma. Muutamaa tuntia myöhemmin päivällispöydästä löytyi pidgey. Haarukka putosi kolisten pöydälle kun heitin kieli poskella ainakin kolme palloa ennen kuin kaappasin linnun kokoelmiini. Petri tuijotti minua tätäköelämäniontätänykyä -ilmeellään kun selostin pokemonin seisoneen hänen lautasellaan ranskalaisten seassa.

Sydän kiihtyi nollasta saatanaan ja putosi vatsanpohjaan. Istuin luokassa ja pengoin laukkuani beetasalpaajien toivossa, vaikka tiesin vallan hyvin purkin irvistelevän yöpöytäni ylimmässä laatikossa. Aurinko paistoi epämukavasti silmiin, eivätkä kaihtimet totelleet hermostunutta nyintääni. Vaihtelin hikoillen asentoa ja yritin keskittyä taululle heijastettuun lehtitaittoon sydämen järjestäessä omaa rumpupainotteista paraatiaan. Seuraavaksi olisi minun vuoroni ja vaikka tiesin ettei mitään hätää ollut, ruumiini olisi tahtonut juosta dramaattisesti paikalta ja jättää esiintymisen niille hulluille jotka selviytyisivät siitä hengissä. Tein muutaman hengitysharjoituksen, suoristin ryhtini ja yritin tyhjentää päätäni. Työni lävähti varoittamatta taululle. Menehdyin välittömästi ja muistolleni järjestettiin kauniit hautajaiset. Opettaja esitti muutaman yksinkertaisen kysymyksen, antoi parannusehdotuksia ja kehui taittoani kauniiksi, hallituksi ja omaperäiseksi. Aplodit. En kuollutkaan. Poistuin huojentuneena ja kuuntelin kotimatkalla Mother Motheria ihmetellen omaa hermostuneisuuttani. ''Give my best to the mess I’ve had my fill of it, and give my worst to the curse I’ve had my fill of it, and give my blessing to depression I’ve had enough of it. Had e- had e- Had enough of it'',  Ryan Guldemond lauloi ja minua väsytti niin vietävästi.

Ensimmäinen kunnollinen kesäpäivä tupsahti kuin tyhjästä lumisateiden ja talvitakkien keskelle. Vakoilin epäuskoisena parvekkeelta kuinka hiekkatiellä käveli naureskelevia ihmisiä hihattomissa paidoissa. Toivoin omistavani pienet kiikarit lupaavalle vakoojan uralleni, mutta vielä enemmän tahdoin jäätelöä, joten sukelsin verkkosukkahousuihin ja mustaan minimekkoon. Petri ei irronnut tietokoneelta. Loikin neljä kerrosta portaita alas pitkillä mahtavilla sammakkoaskelilla ja pysähdyin pohjakerrokseen laittamaan Ghiblin elokuvamusiikkia soimaan. Ulkona oli utopistisen lämmintä, ilma oli kuin linnunmaitoa ja kevyt tuulenvire piti huolen sekä naapurin pyykeistä että siitä ettei porottava aurinko tuntunut liian kuumalta. Kävelin puistomaisia polkuja pitkin kauppaan ihmetellen miten pelottavan täydellistä kaikki oli. Lapset leikkivät mäntyjen keskellä, linnut lauloivat ja kaupan piha kylpi lämmössä ja tyytyväisissä ihmisissä. Tuntui melkein pahalta viipyillä kaupan viileydessä, joten syöksyin hyllyjen läpi kahmien sekalaisen joukkion herkkuja ahnaille käsivarsilleni. ''Kaikki vaikuttaa paremmalta kun kuvittelee kuuluvansa johonkin Ghiblin elokuvaan'', ajattelin hajamielisesti kotimatkalla ja panin mielissäni merkille etten ollut ainoa jota pokemonien jahtaaminen yhä kiinnosti. 

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Level 24

Lähes kaikki ihmiskehon solut uusiutuvat seitsemän vuoden välein. Jostakin syystä ajatus uudistuvasta ihmisestä tuntuu lohdulliselta. Vanhana kasvintappajana jaksan uskoa siihen että vielä jonakin päivänä kaktukseni pysyvät hengissä ja parvekkeeni pursuaa pulleita kirsikkatomaatteja, basilikaa ja kehäkukkia. Aurinko lämmittäisi Ikeasta hankittua puulattiaa samalla kun sipsuttaisin paljain jaloin parvekkeelle juuri täytetyn kastelukannun kanssa. Kostean mullan tuoksu, raukeina kiehnäävät kissat ja tuore salaatti yleensä kruunaavat arkiset haavekuvani viherpeukaloinnin hallitsemisesta. Uudet huonekasvini ovat pysyneet elossa jo tasan kaksi päivää, joten voi sitäkin jo kai jonkinlaisena saavutuksena pitää. Olisi hienoa jos kaltaisilleni ihmisille olisi oma ryhmä, josta saisi AA kerhon tapaan ''30 päivää tappamatta yhtäkään kasvia'' pinssejä!

Huhtikuu on kiitänyt ohitse hurjaa vauhtia ja paljon on ehtinyt tapahtua. Kävin Elinan kanssa katsomassa Pyhimyspassion Sibeliustalolla, näimme Petrin tuoretta siskonpoikaa ja Petrin vanhemmat pyörähtivät meillä pitämässä yleistä hulinaa yllä. Vietin eilen rennon syntymäpäivän mukavasti kotona ja rikastuin Jigglypuff-pehmolelulla, keltaisilla tulppaaneilla ja kinuskikakulla. Lahjoin itse itseäni Lushin kylpypalloilla, pinkillä hiusvärillä ja lepakon kallolla. Tajusin muuttuneeni paljon, on tavallaan vaikea edes tunnistaa itseään blogin ensimmäisistä postauksista, joten päivitän tähän alle elinvuosieni kunniaksi 10 päivitettyä faktaa:

1. Tykkään sittenkin sinapista. Olen lapsesta asti inhonnut sitä yli kaiken, mutta tänä vuonna maistoin sitä vahingossa joulukinkun yhteydessä ja järkytyin tajuttuani että pidän siitä. Hieman tarkemmin miettiessäni en edes muista milloin olisin muka lapsena edes maistanut sinappia.

2. En pidä bilettämisestä niin paljon kuin luulin. Etenkin isossa porukassa tulee helposti hermostunut olo, jota paikkailen juomalla liikaa. Seuraavana aamuna käteen jää vain karvas pettymys. Ainoat onnistuneet juomismuistoni liittyvät pieneen porukkaan, pieneen hiprakkaan ja hyvissä ajoin lopeteltuun iltaan ilman kaatokännejä.

3. En olekaan tyhmä, en vain jaksa keskittyä pitkiä aikoja kerrallaan. Lyhyt ja napakka toisto yhdistettynä tietojen sovellukseen saa uudet asiat parhaiten painumaan päähän.

4. Olen sittenkin järjestelmällinen ihminen (huomatkaa sanat ''minä'' ja ''järjestelmällinen'' samassa lauseessa!) Kun koti on järjestyksessä, niin on minun päänikin. Tiskit eivät saa lojua altaassa päivää pitempään ja pedattu sänky tuottaa minulle suurta mielihyvää.

5. Olen herkkä ja se on ihan ok. Hyvinä puolina sanottakoon sen että löydän helposti hupia pienistä arkipäiväisistä asioista, olen hyvä kuuntelija ja kauniit asiat hivelevät sieluani. Herkkyyden varjopuoli on se että järkytyn konflikteista, masennun helposti enkä oikein nauti suurimmasta osaa televisio-ohjelmista ylenpalttisen draaman ja väkivallan takia.

6. En olekaan gootti, olen vain mitä olen. Samaistuin aikoinani vahvasti kyseiseen ryhmään, mutta nykyään en voisi vähempää välittää mihin laatikkoon ihmiset minut laittavat.

7. En enää pelkää verikokeita. Ojentelin viime keväänä niin paljon käsivarttani että neulan alle meneminen menee vielä nykyäänkin rutiinilla. Tajusin myös ettei kanyyli oikeasti satu niin paljon kuin luulin ja luottoni hoitohenkilökuntaan hieman koheni.

8. Tarvitsen kipeästi rutiineja. Olen aina pitänyt itseäni sohvaperunoiden kuninkaana, mutta laiskuuteni ei ollutkaan laiskuutta vaan vuosikausia jatkunut anemia. Muutun äkäiseksi ja itkuiseksi mökkihöperöksi jollen järjestä itselleni säännöllisesti toimintaa, liikuntaa tai ulkoilua.

9. Näköni ei olekaan niin huono kuin olen luullut, kärsin vain lievästi kasvosokeudesta. Minun on vaikea tunnistaa tuttuja kaduilla, joten tervehtiminen jää nolostuttavan usein välistä.

10. Olen aika hyvä keittiössä. Jos vain saan selkeän reseptin käsiini, en epäonnistu, sillä noudatan ohjeita vähän liiankin säntillisesti. En muista milloin olisin viimeksi polttanut jotakin pohjaan tai ylipäätään tehnyt pahaa ruokaa, joten in your face Milka 19v joka ajatteli elävänsä lopun ikäänsä pannulla paistetuilla pakastevihanneksilla, pähkinöillä ja ketsupilla!