lauantai 19. toukokuuta 2018

Hyvästi ruma parveke!



Minulla on ollut viha-rakkaussuhde parvekkeeseemme siitä asti kun muutimme nykyiseen kämppäämme. Lasitettu parveke on kissataloudelle luksusta, mutta toisaalta olisihan se mukava jos sinikirjava lattia ei riitelisi kirkkaanpunaisen seinän kanssa tai ettei jokainen oven avaus toisi tullessaan sieraimia kärventävää tupakansavua. Olen marmattanut parvekkeen uusimisesta jo tovin saamatta mitään aikaan, mutta viimeistään parvekkeelle lahonneen kiipeilypuun mentyä mäskäksi ja Petrin lopetettua tupakoinnin sain viimeinkin sisua ryhtyä tuumasta toimeen. (Eikä tässä ryhdistäytymisessä mennyt kuin kaksi vuotta, hehheh.) Pojat lupasivat urheasti viedä minut Vantaan Ikeaan, joten ei kestänyt pitkään kun piskuisessa kämpässämme keikkuikin jo seitsemän pakettia Runnenia.

Ikean puulattiat oli yllättävän helppo asentaa, kun ottaa huomioon että olen viimeksi väsäillyt tällä tavalla sen ala-asteen pakollisen ja ah niin itse tehdyn näköisen maustehyllyn. Jokaisessa laatassa on neljä neliötä ja neliöitä pitää toisissaan kiinni toisella puolella olevat muovikiinnikkeet. Paloja voi kätevästi leikata sopivaan muotoon ja kokoon, eikä reiänkään sahaaminen (sille ihmeelliselle ovea auki pitävälle tapille) ollut pehmeän puun kanssa homma eikä mikään. Myönnettäköön että kärsin oikein aikuisesta olosta ostettuani ensimmäisen oman sahani ja päädyttyäni siitä huolimatta hoitamaan muoviosien katkaisemisen keittiösaksilla. Lattiat laiteltiin paikalleen siten että palojen klipsut osuivat kohdikkain ja sitten koko homma yksinkertaisesti käveltiin läpi niin että laatat napsahtivat lukkoon. Meidän parvekkeemme on hieman yli viisi neliötä ja seitsemän pakettia laattoja maksoi noin 91 euroa. Pidin alussa hintaa melko suolaisena opiskelijabudjetille, mutta loppujen lopuksi hinta oli huokea koko parvekkeen ilmeen uusimisesta. Niin, ja se viha-rakkaussuhdekin taitaa olla nykyään rakkaus-rakkaussuhde. Aika näyttänee saanko vielä aikaiseksi hankittua yrttien kaveriksi parvekekukkia ja löydänkö joskus kissoille uuden kiipeilypuun, tällä hetkellä olen kuitenkin oikein tyytyväinen vaikka sormia vähän eilisestä nikkaroinnista vielä kivistääkin.


perjantai 4. toukokuuta 2018

Level 25



Täytin 13 päivää sitten 25 vuotta. Muistan kaksikymppisenä vannoneeni viettäväni sen kohtalokkaan vitosen kohdalla ''oikeat'' syntymäpäiväjuhlat kakkuineen ja kutsuvieraineen. Ajatus hölmöistä hatuista, serpentiinistä ja paperilautasista tuntui katkeran suloiselta röhnöttäessäni tyhjässä asuntolassa läppärin äärellä. Söin mietteliäänä kukkakaalia (muuta ei näkkärin ja kokiksen lisäksi opiskelijaluukusta löytynyt) ja pohdin posket punoittaen miltä tuntuisi naureskella nolostuneena kun ystäväni kajauttaisivat mölyävässä kuorossa onnittelulaulunsa ja puhkeaisivat sitten taputtamaan ja kiljahtelemaan kuten asiaan kuuluu. Ajatus oli suoraan sanottuna jo silloin melko omituinen, mutta sillä tavallahan syntymäpäivien kuului mennä - ystävien piirittämänä, hälinän keskipisteessä. Kuten aina, vuodet kuitenkin vierivät varkain ja yhtäkkiä neljännesvuosisata olikin jo mittarissa, enkä minä tietenkään ollut varautunut siihen mitenkään. Pohdin lyhyen hetken haluaisinko ihan oikeasti emännöidä syntymäpäiväkutsuja, mutta totesin lähes välittömästi että ajelisin mieluummin pääni kaljuksi ja pakenisin täyttä laukkaa Siperiaan. Herkut, ilmapallot ja Tigerin hupsusti kuvioidut pahvimukit kyllä kiinnostivat, mutta olisiko niitä vieraitakin pakko kutsua? Inhoan emännöintiä, ajatus huomion keskipisteenä olemisesta värisyttää eikä se isommassa porukassakaan hengailu lukeudu suosikkipuuhiini. Kaksikymppinen minäni olisi pettynyt ratkaisuuni, mutta nykyinen minäni oli oikein tyytyväinen syödessään aamupalaksi mutakakkua ja päivälliseksi juustonaksuja seuranaan mies, Netflix ja kaksi kissaa. Kävin kampaajalla hemmoteltavana, ostin (lempilintuni!) naakan kalloreplikaatin ja kuuntelin Sherlock Holmesin seikkailuja vaahtokylvyssä. Level uppasin viime vuodesta ainakin sen verran etten jäänyt murehtimaan oikeanlaisia synttäreitä muutamaa minuuttia pitempään tai erehtynyt ostamaan uusia huonekasveja kuolettavaan käsittelyyni. Seuraavaa syntymäpäiväkriisiä odotellessa listasin alle kymmenen asiaa jotka tahtoisin tehdä ennen kuin täytän seuraavan kerran pyöreitä:

1. Tahtoisin valmistua kunnialla ja päästä niihin ihan oikeisiin töihin
2. Tahtoisin täydentää replikaattikokoelmaani ainakin kolmella yksilöllä
3. Tahtoisin käydä ulkomailla, mielellään jossakin lämpimässä kohteessa
4. Tahtoisin auttaa jotenkin kissatalon toimintaa
5. Tahtoisin oppia puhumaan sujuvaa englantia
6. Tahtoisin palkata personal trainerin, vaikka vain muutamaksi kuukaudeksi
7. Tahtoisin oppia tunnistamaan, keräilemään  ja käyttämään erilaisia luonnonyrttejä
8. Tahtoisin vihdoinkin poistattaa muutaman häiritsevän luomen kyljestäni
9. Tahtoisin päästä ammattikuvaajan kuvattavaksi, jotta voin itserakkaasti ihastella otoksia vanhana
10. Tahtoisin mennä reivaamaan jonkinlaisille goottifestareille aivan överissä sotavarustuksessa

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Ei aina makaronia


Ensimmäisen ammattikorkeakouluvuoteni lopussa en tiennyt mitään muuta yhtä hikoiluttavaa, kammottavaa ja samalla niin väistämätöntä asiaa kuin opintolaina. Edelliset opinnot läpi siivittänyt säästötili alkoi huventua uhkaavasti ja ajatus omien rahojen käyttämisestä nollille tuntui hirveältä — minun mielessäni laina vaikutti kaikesta huolimatta helpotuksen sijaan kuolemantuomiolta. Laadin itselleni tiukan kuukausibudjetin, laskin kuinka paljon lainaa joutuisin ottamaan ja vietin jo etukäteen unettomia öitä siitä mahdollisuudesta, etten saisikaan kesäisin töitä. Ensimmäiset kuukaudet tulivat ja menivät ennen kuin tajusin että ehkä ihminen kuitenkin voi tavata kavereitaan useammin kuin kerran kuukaudessa ja bussikortin ostamatta jättäminen talvipakkasilla ei ole hyvä idea. Rahaa kuluikin ruuan ja laskujen lisäksi vessapaperiin, kissanhiekkaan, särkylääkkeisiin ja uusiin sukkiin, mikä oli mielestäni aivan ennenkuulumaton ajatus budjettia laatiessa. Opiskelijan olisi mielestäni pitänyt pidättäytyä kaikesta vähääkään hauskasta, turvautua arjessa niksipirkan vinkkeihin ja syödä jokatoinen päivä makaronia tai puuroa. Tulojani ja menojani laskiessani olin kätevästi unohtanut sen että laadin budjettia elämistä, en hidasta kuolemista varten.

Natsimainen asenteeni lainaa kohtaan höllentyi viime vuonna kun kissavanhuksemme Pylly oli todella sairas. Muistan katselleeni kalpeana munuaiskontrolleista koituneita eläinlääkärilaskuja ja todenneeni itselleni että se oli vain rahaa ja rahaa vievä tilanne oli vain väliaikainen. Otin nöyrästi enemmän lainaa silloin kun kissa täytyi viedä lääkäriin ja lakkasin vahtaamasta hysteerisesti numeroita, mikä puolestaan auttoi minua hiljalleen ymmärtämään että myös minun tilanteeni oli sekä väliaikainen että pakollinen. Viimeistään luokkaretki Grafialle helpotti mieltä sen verran että käsitin joskus vielä pääseväni palkkatöihin, vaikka tilastot näyttävätkin graafikojenretkujen osalta melko kammottavilta (ja tähän syynä on se ettei graafinen suunnittelija ole suojattu ammattinimike btw.) Päätin hitaasti kypsyneen ajatusketjun päätteeksi etten eläkään pelkällä makaronilla vuoteen 2020 asti ja kun ottaa huomioon historiani erilaisten puutostilojen kanssa, päätökseni taisi olla ihan fiksu vaikka itse sanonkin. Elämä alkoi kumma kyllä helpottaa kun lähdinkin pikkusiskoni kanssa rentoutumaan viikonlopuksi Helsinkiin ja kehtasinkin vielä nauttia sekä Lushin että kissakahvilan antimista. Ostin uudet sukat ja kävin terassilla kavereiden kanssa, enkä kuollut vaikken saanutkaan kesätöitä tälle vuodelle. Feels good. Semipihinä onkin ihan hyvä olla, maksan mielelläni tulevaisuudessa takaisin rahaa jonka olen sijoittanut omaan hyvinvointiini.