sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Level 24

Lähes kaikki ihmiskehon solut uusiutuvat seitsemän vuoden välein. Jostakin syystä ajatus uudistuvasta ihmisestä tuntuu lohdulliselta. Vanhana kasvintappajana jaksan uskoa siihen että vielä jonakin päivänä kaktukseni pysyvät hengissä ja parvekkeeni pursuaa pulleita kirsikkatomaatteja, basilikaa ja kehäkukkia. Aurinko lämmittäisi Ikeasta hankittua puulattiaa samalla kun sipsuttaisin paljain jaloin parvekkeelle juuri täytetyn kastelukannun kanssa. Kostean mullan tuoksu, raukeina kiehnäävät kissat ja tuore salaatti yleensä kruunaavat arkiset haavekuvani viherpeukaloinnin hallitsemisesta. Uudet huonekasvini ovat pysyneet elossa jo tasan kaksi päivää, joten voi sitäkin jo kai jonkinlaisena saavutuksena pitää. Olisi hienoa jos kaltaisilleni ihmisille olisi oma ryhmä, josta saisi AA kerhon tapaan ''30 päivää tappamatta yhtäkään kasvia'' pinssejä!

Huhtikuu on kiitänyt ohitse hurjaa vauhtia ja paljon on ehtinyt tapahtua. Kävin Elinan kanssa katsomassa Pyhimyspassion Sibeliustalolla, näimme Petrin tuoretta siskonpoikaa ja Petrin vanhemmat pyörähtivät meillä pitämässä yleistä hulinaa yllä. Vietin eilen rennon syntymäpäivän mukavasti kotona ja rikastuin Jigglypuff-pehmolelulla, keltaisilla tulppaaneilla ja kinuskikakulla. Lahjoin itse itseäni Lushin kylpypalloilla, pinkillä hiusvärillä ja lepakon kallolla. Tajusin muuttuneeni paljon, on tavallaan vaikea edes tunnistaa itseään blogin ensimmäisistä postauksista, joten päivitän tähän alle elinvuosieni kunniaksi 10 päivitettyä faktaa:

1. Tykkään sittenkin sinapista. Olen lapsesta asti inhonnut sitä yli kaiken, mutta tänä vuonna maistoin sitä vahingossa joulukinkun yhteydessä ja järkytyin tajuttuani että pidän siitä. Hieman tarkemmin miettiessäni en edes muista milloin olisin muka lapsena edes maistanut sinappia.

2. En pidä bilettämisestä niin paljon kuin luulin. Etenkin isossa porukassa tulee helposti hermostunut olo, jota paikkailen juomalla liikaa. Seuraavana aamuna käteen jää vain karvas pettymys. Ainoat onnistuneet juomismuistoni liittyvät pieneen porukkaan, pieneen hiprakkaan ja hyvissä ajoin lopeteltuun iltaan ilman kaatokännejä.

3. En olekaan tyhmä, en vain jaksa keskittyä pitkiä aikoja kerrallaan. Lyhyt ja napakka toisto yhdistettynä tietojen sovellukseen saa uudet asiat parhaiten painumaan päähän.

4. Olen sittenkin järjestelmällinen ihminen (huomatkaa sanat ''minä'' ja ''järjestelmällinen'' samassa lauseessa!) Kun koti on järjestyksessä, niin on minun päänikin. Tiskit eivät saa lojua altaassa päivää pitempään ja pedattu sänky tuottaa minulle suurta mielihyvää.

5. Olen herkkä ja se on ihan ok. Hyvinä puolina sanottakoon sen että löydän helposti hupia pienistä arkipäiväisistä asioista, olen hyvä kuuntelija ja kauniit asiat hivelevät sieluani. Herkkyyden varjopuoli on se että järkytyn konflikteista, masennun helposti enkä oikein nauti suurimmasta osaa televisio-ohjelmista ylenpalttisen draaman ja väkivallan takia.

6. En olekaan gootti, olen vain mitä olen. Samaistuin aikoinani vahvasti kyseiseen ryhmään, mutta nykyään en voisi vähempää välittää mihin laatikkoon ihmiset minut laittavat.

7. En enää pelkää verikokeita. Ojentelin viime keväänä niin paljon käsivarttani että neulan alle meneminen menee vielä nykyäänkin rutiinilla. Tajusin myös ettei kanyyli oikeasti satu niin paljon kuin luulin ja luottoni hoitohenkilökuntaan hieman koheni.

8. Tarvitsen kipeästi rutiineja. Olen aina pitänyt itseäni sohvaperunoiden kuninkaana, mutta laiskuuteni ei ollutkaan laiskuutta vaan vuosikausia jatkunut anemia. Muutun äkäiseksi ja itkuiseksi mökkihöperöksi jollen järjestä itselleni säännöllisesti toimintaa, liikuntaa tai ulkoilua.

9. Näköni ei olekaan niin huono kuin olen luullut, kärsin vain lievästi kasvosokeudesta. Minun on vaikea tunnistaa tuttuja kaduilla, joten tervehtiminen jää nolostuttavan usein välistä.

10. Olen aika hyvä keittiössä. Jos vain saan selkeän reseptin käsiini, en epäonnistu, sillä noudatan ohjeita vähän liiankin säntillisesti. En muista milloin olisin viimeksi polttanut jotakin pohjaan tai ylipäätään tehnyt pahaa ruokaa, joten in your face Milka 19v joka ajatteli elävänsä lopun ikäänsä pannulla paistetuilla pakastevihanneksilla, pähkinöillä ja ketsupilla!

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Apinoivien planeetta

Muistin muutama viikko sitten omituisen ajatusleikin, jota pohdin usein kun olin pieni. Jos eläimet tekisivät luontodokumentin ihmisistä, millainen se olisi? Kuvittelin pienen tutisevan hiiren puristamassa mikrofonia safarihattu päässään, se kyyristeli turvassa sohvan alla samalla kun suuret vaaleanpunaiset apinat möykkäsivät ja tömistelivät valtavilla hyllyvillä räpyläjaloillaan. Tanner tärisi ja hiiri selosti kuinka homo sapienseilla on harmittomista tasahampaistaan huolimatta väkivaltainen luonne ja hillitön ruokahalu. Ajatus jäi päähäni jumiin. Tavallaan siinä on paljon ituakin. Kun ajattelee ihmisiä vain kaljuina, lajityypillistä käyttäytymistään kömpelösti toteuttavina kädellisinä, maailma näyttää jotenkin paljon yksinkertaisemmalta ja surkuhupaisammalta paikalta.

Tämä apina ei ole juurikaan toteuttanut niitä eläimellisiä viettejään, ellei hedelmien suurkulutusta ja pesänrakennusta sohvalle lasketa. Maaliskuun lopulla maailma kävi jotenkin niin ylivoimaisen ankeaksi, että otin omaa lomaa koulusta ja matkustin susirajalle sukuloimaan ja moikkaamaan muutamaa vanhaa kaveria. Sitten yhtäkkiä tuli kevät, eikä sydänalaa enää puristanutkaan niin kamalasti kuin yleensä. Kulahtaneen keltainen pyörä pääsi hiekkatielle ensimmäistä kertaa, kasvatin kissoille ruukullisen ohraa ja tajusin että olohuoneeseen paistaa aurinko. Sain kesätöitä heinäkuulle, asiakastyön elokuulle ja varmuuden siitä että uusi puhelin on tulossa. Vielä kun jaksaisi sinnitellä vajaat kaksi kuukautta niin kalenteri löyhentyisi huomattavasti samaa tahtia kun ulkolämpötila nousee, vaatteet vähenee ja olo kevenee.

Ps. Tajusin että olemme pian Petrin kanssa asuneet tässä ''uudessa'' asunnossa tasan vuoden, eikä täällä näytä vieläkään valmiilta! Jos tiedätte paikkoja joista voi ostaa nättejä taidejulisteita niin saa vinkata

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

SUPER GONE

Olin aamulla melko varma siitä että tarvitsisin valtavan annoksen kesää suoraan suoneen. Katselin silmät ristissä videoita Korkeasaaren arjesta ja taustalla kaikuva lokkien huuto sai minut potemaan hienoista haikeutta toukokuun ensimmäisiä helteitä ja sataman jäätelökioskia kohtaan. Pitkän horrostamisen jälkeen tekisi mieli elää hieman, matkustaa jonnekin, istua junassa ja juoda pillimehua paljaat hiekkaiset jalat penkille nostettuna. Nyt kun kesän ohjelma on jotakuinkin tiedossa, turha ahdistus alkaa väistyä ja pieni innostus hiipiä tilalle. Tylyconin liput hurahtivat harmittavasti ohitse, mutta Desucon kutsuu kesäkuussa ja opintotuki juoksee heinäkuun loppuun kieliä opiskellessa. Hain kyllä kesätöitäkin, mutten jaksa odottaa ihmeitä kaupungilta jossa töitä ei ole herunut ennenkään.

Disturbia turautti tuulahduksen sitä kaivattua kesää meidän ahtaasta postiluukusta hämmästyttävällä viikon toimitusajalla. Tilasin muutaman söpön t-paidan mustan kellohameen kaveriksi ja yhden katu-uskottavamman röllipaidan, joka on juuri sopivasti sitä kummallista tummanharmaata josta kissankarva ei erotu kirveelläkään. Täytyy myöntää että säikähdin ensiksi paitojen suurehkoa kokoa. Joku kummallinen käsitys on roikkunut matkassani teiniajoista asti, muutun nimittäin välittömästi valtavaksi virtahevoksi jos paita ei ole niin ihonmyötäinen kuin vain voi olla porautumatta nahan alle. Hämmästyksekseni minkäänlaista muodonmuutosta ei tapahtunut, näytin itse asiassa ihan kivalta ja uskalsin jopa irroittaa hintalaput paidoista. Hankintalistalta puuttuvat enää käytännölliset kesäkengät, kahdet mustat pillifarkut ja pitkähihainen. Päätin etten osta pöksyjä ennen kuin olen taas normaaleissa mitoissani ja yritin vakuuttaa itselleni ettei se viidellä sentillä kasvanut reidenympärys ole vielä laskettavissa ''huolestuttavaksi lihomiseksi'' vaikka farkkuni repesivätkin.

Vähille vaatteille pyhitetyn vuodenajan lähestyminen vetää ajatukset jatkuvasti painoon, omaan kroppaan ja niihin päiviin jolloin en ole viitsinyt kuntoilla. Välillä on pakko muistuttaa itseään että hyvältä näyttää, hyvältä tuntuu ja kolme kuntoilukertaa viikossa riittää. Koko hysteerisyys aiheesta ärsyttää niissä mitoin että tekisi suunnilleen mieli pyyhkiä takamus jokaisella kaupan kassalla paistattelevalla naistenlehdellä, joka kehottaa pudottamaan kiireesti ne kymmenen kiloa ennen rantakauden alkua. Välillä tuntuu että koko elämä on yhtä pakkomielteestä toiseen tanssimista. Aina kun alkaa stressata, onnenpyörä pyörähtää päässä ja valitsee kulloisenkin kauhuskenaarion. Tähän astisia kestosuosikkeja tuntuvat olevan a) oma piilevä kuolemansairaus b) kissojen piilevä kuolemansairaus c) piilevä kuolettava vahinkoraskaus (joka ei tietenkään näy testeissä tai vatsan koossa) ja d) holtiton lihominen ja ajautuminen yleiseen rappioon. Kyllähän se ärsyttää, mutta hyvä puoli on se, että kun tunnistaa omat taipumuksensa, osaa myös tarpeen tullen puuttua niihin. Voisitko kesä nyt vain tulla kiltisti niin huolet puolittuisivat kerralla?