lauantai 24. tammikuuta 2015

Sitten kun

Mikään ei ole hetkeen tuntunut niin nautinnolliselta kuin tieto siitä, että vaatekaapissani lepää kaksi sievästi taiteltua, puhdasta mekkoa. Ei kissankarvaa, ei nukkaa kaulaliinasta tai pölyä gallerian takahuoneesta. Uutuuden saattaa vielä haistaa pehmeästä kankaasta, siellä ne vain nukkuvat ja odottelevat käyttöään aivan kuten uudet kenkänikin. Olen aina ollut sellainen ''sitten kun'' -ihminen. Puen korkokengät sitten kun hiukseni ovat kauniit. Laitan uudet vaatteet sitten kun olen laihduttanut x määrän kiloja. Puen kaulakoruni sitten kun osaan meikata kunnolla. Sitten kun. En koskaan. Mitä enemmän hoen sitten kunia, sitä vähemmän se vaikuttaa edes suomenkieleltä. Olen päättänyt että minun sitten kunini alkaa torstaina, sillä silloin tapahtuu kaksikin tulevaisuutta ilahduttavaa asiaa: koulun jatkokoulutus-info & kauan haudottu kampaajakäynti. Take me back soi taustalla kun vannoin itsekseni että sitten kunittelu loppuu sitten kun selviän torstaihin. Nauratti, mutta samalla olo tuntui päättäväiseltä. ''Life isn't about finding yourself. Life is about creating yourself'', joku viisas on joskus sanonut ja iskostanut samalla päähäni hyvän ohjenuoran elämälle. En voi vain jäädä odottelemaan että löydän itseni, minun on itse tehtävä itsestäni sellainen ihminen kuin haluan olla.


lauantai 17. tammikuuta 2015

Maito kaatuu ja sielu lainehtii


Minä näen unia joka yö. Yleensä ne ovat täysin järjettömiä, eläväisiä ja erittäin epämääräisiä. Herätessä naurattaa kuinka unessa tuntuikaan niin loogiselta käyttää siirappia polttoaineena ja ottaa tampuriinia soittava karhu liftarina kyytiin. Nyt on kulunut jo useampi yö ilman minkäänlaista unta. Pelkkää ammottavaa, mustaa tyhjyyttä ja levotonta, epämääräistä surinaa. Vähän kuin päänsisäinen televisio olisi häiriötilassa ja lumisateen keskeltä pilkahtelisi vain satunnaisia keskusteluja ja kuvia. Aamut tuntuvat paljon vaikeammilta herätä ellen ole nähnyt minkäänlaisia unia, joten epäilen yöllisten elokuvien puuttumisen liittyvän jotenkin unen laatuun. (Ainakin Manaksen öiset rallit ja hellyydenkipeät kohtaukset ovat useampana yönä päässeet tökkimään hermoon)

Olen kärvistellyt muutaman kuukauden ajan hirveän maailmantuskan kourissa, jokainen lukemani uutinen ryömii suoraan ihon alle ja jää kalvamaan pitkiksi ajoiksi. Jonkinlainen psyykkinen suodatin on varmaankin päässyt hajoamaan kun tuntuu ettei ole minkäänlaista vastustuskykyä kaikille niille eläinrääkkäys- ja murhauutisille, nettikeskustelujen naisia halveksuville kommenteille tai edes täyttä fiktiota oleville katastrofielokuville. Muutama viikko sitten jouduin jopa työntämään sormet korviini kun televisiossa riitelevän pariskunnan äänet tuntuivat niin ylitsepääsemättömän raastavilta. Aivot sykkivät kuin tulehtuneina ja kaiken taustalla kytee epätoivoinen olo ja viha hirviömäisiä ihmisiä kohtaan. Pienetkin jutut kirvoittavat katkeria kyyneliä aina maidon kaatumisesta lempivanukkaan loppumiseen, pääni varmaan tipahtaisi oikopäätä harteilta jos jotakin oikeasti kamalaa tapahtuisi.

Naureskelen joskus synkkänä omille mielialasekoiluilleni, olisi varmaan parempi ripustaa epäkunnossa-kyltti kaulaan, kuljeskella ihmisten ilmoilla korvatulpat tiukasti tärykalvoissa asti ja silmälaput silmillä etten vahingossakaan sattuisi näkemään tai kuulemaan yhtäkään muka niin kammottavan järkyttävää uutista. Hoitotoimenpiteenä olen ajatellut lopettaa iltalehden lukemisen ja bannata muutaman typerän keskustelufoorumin kokonaan, näiden selailu kun on nyt herkkiskaudella päättynyt vain ja ainoastaan yökötykseen ja itkuiseen oloon. Joskus mietin että olenko tämän telluksen ainoa lasipää, joka ei pysty ottamaan maailmaa vastaan sellaisena kuin se on - kaikkine ihanuuksineen ja kauheuksineen.

torstai 15. tammikuuta 2015

Kriisiin

''Kriisistä kriisiin kuljen komein askelin'', Ismo Alanko lauloi ja minä totesin suu tiukkana viivana olevani täysin samaa mieltä. Tuntuu ettei elämässä ole hetkeäkään ilman jonkinlaista kriisiä. On ne pahuksen aikuistumiskriisit, kenkäkriisit, rahakriisit, mitäteentulevaisuudellanikriisit ja tällä hetkellä tietenkin jyllää se kriiseistä tutuin, hiuskriisi. Rakastan shokkivärihiuksia, mutta inhoan sitä miten ne haalistuvat nopeasti epämääräiseksi sotkuksi ja tekevät kylpyhuoneen lattialaatoista myrkyllisten pesuaineiden taistelutantereen. Cillit Bang - ja sormenpääsi ovat poissa (muistakaa atooppiset lapset aina käyttää kumihanskoja!) Ehdin jo lyhyen julman hetken harkita pääni ajelemista kokonaan kaljuksi kun bongasin netistä nättejä kuvia vaaleanoransseista kutreista. StarGazerin murhaava värinpoistohan minulla on jo valmiiksi kaapissa, mutta kokemuksen syvällä rintaäänellä on pakko paljastaa, että tehokkuudestaan huolimatta tuotteessa on yksi vika - sitä ei ole riittävästi edes hartioihin yltäviin hiuksiin. Hiustenleikkuukone kuiskutteli jo viekoittelevasti kylpyhuoneen kaapista, mutta päätin silti nukkua yön yli. Ellen olisi parisuhteessa, olisin kai leikannut hiukset samantien ja tilannut ebaysta kasan peruukkeja palvelemaan alati muuttuvia mielitekojani.

Aamulla tuuli olikin jo toinen ja rakastuin palavasti ajatukseen tummanruskeasta latvoja kohti vihreiksi liukuviin hiuksiin. Värivalinta olisi ainakin fiksu ihan vain lähestyvää (ja ah niin ihanaa) työttömyyttä ja työnhakua ajatellen, joten olen nyt erittäin pitävästi ja pyhästi päättänyt millainen turkki pipon alta pilkistää seuraavan kampaajakäynnin jälkeen, siitäs saat sininen ja tervetuloa punainen huulipuna!

keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Aikuisten oikeita asioita

Eräänä enemmän tai vähemmän arkisena aamuna tuijottelin päättäväisenä peilikuvaani ja muuttaa edes piirun verran tyyliäni piirtää kulmakarvani. Hassua että niinkin pieni asia kuin taitoksen lisääminen kulmakarvoihin voi saada ihmisen tuntemaan itsensä paljon vanhemmaksi. Lonkkakin melkein murtui siitä eläkeiän lähestymisen vauhdista kun ostin oikeiden aikuisten vaatteita: kaksi mustaa arkimekkoa ja harmaan villapaidan (kyllä, harmaan, täältä sitä tullaan hemmetin värikäs vaatekaappi!) En muista milloin olisin viimeksi rakastunut niinkin tulisesti johonkin kapiseen vaatekappaleeseen, että olisin ostanut sitä peräti kahta kappaletta. Tunnen itseni Aku Ankaksi, vaatekaappi täynnä sitä samaa identtistä vaatekertaa ettei vähempään tarvitse tyytyä niinä pakollisina pyykkipäivinä. Tämän hullun kissamuijan naamarikin sai sitä kohtalokasta uudistusta kun vihdoinkin uskalsin aloittaaa septumin venyttämisen uudelleen! Tällä hetkellä menossa on 2.5mm ja tähän taidan jäädä, nenäkoru pysyy täydellisen suorassa, mutta kuulen aina tuulenhalkojaa koskettaessani pieniä rusahduksia pääni sisässä kun vanhan ja uuden korun rustottumat koskettavat toisiaan. Vaikka olenkin nyt virallisesti muuttunut ihka oikeaksi ja aidoksi aikuiseksi, täytyy minun häpeäkseni myöntää, että himoitsen tällä hetkellä vähemmän hienolle aikuiselle soveliaita asioita. Jostakin tuntemattomasta syystä viime aikoina minun on tehnyt sietämättömästi mieli kylmiä ranskalaisia ja jämäkokista eilisestä pahvimukista. Ainakin on jotakin mistä unelmoida aamuyön unettomina tunteina, sillä tässä taloudessa ei roskaruoka seuraavaa aamunkoittoa näe.