perjantai 27. helmikuuta 2015

Kevättä kerjäten


''Kevät tulee'', huomasin ajattelevani nähdessäni kaupungilla jo neljännen kerjäläisen samana päivänä. Tuntui hieman syylliseltä pitää rahaa anelevia ihmisiä yhtä varmoina vuodenajanvaihtajina kuin lisääntynyttä linnunlaulua ja leutoa suvituulta. Taivas vihmoi hyistä loskaa miltein vaakatasossa ja ruokaostokset olivat räjäyttää uuden kangaskassini. Puuvillapussin kyljessä komeili mitä suloisin lepakko, suu auki ja mustat killisilmät selällään. ''Ei enää ikinä muovipusseja'', se näytti raakkuvan, joten ostin sen vinguttaen visani viimeisiä. Minä väistelin kiireisten ihmisten sateenvarjoja miettien että ehkä pitäisi sittenkin käydä ihmisten ilmoilla hieman useammin. Tuntuu että mitä kauemmin pysyttelen sisällä, sitä enemmän änkytän ja kadotan sanoja kesken lauseen. Jossain aivojeni ja suuni välisellä matkalla sanamuodot vaihtuvat virheellisiksi, kirjaimet vaihtelevat paikkojaan ja omenat muuttuvat päärynöiksi. Näytän teekutsutilanteissa varmaankin melko surkuhupaisalta tapaukselta, yritän innoissani selittää asioita, mutta päädyn vain ähkimään, ilmehtimään ja heiluttelemaan käsiäni miimikon elkein. Siksi alun perin aloitinkin videopostauksien tekemisen, opetellakseni puhumaan. Olen sitten valmistumiseni onnistunut haukkaamaan hampaani tiukasti takaisin sosiaaliseen elämään, lauantaina kävin Ennsesterin valtakunnassa ja tiistaina vaatehypistelykierroksella Elinan kanssa. Sain höpistä niin paljon kuin sielu sieti ja kielenkannat antoivat periksi, kiitos siis siitä naisista ihanimmat. Odottelen seuraavan kuun viidettätoista päivää paisuva jännitys sisuksissani, kuvataidekasvatuksen ennakkotehtävät julkistetaan silloin. Haluamaani kouluun on kuulemma todella vaikea päästä, joten aloitan hakemisen jo nyt, vaikka kaavailinkin tekeväni töitä opiskelurahojen eteen tämän vuoden. Ties vaikka mieleni muuttuukin, enkä tahdokaan olla kuvataiteen opettaja. Yritän pitää jäitä hatussa ja mielen nöyränä. Sinne on todella vaikea päästä, ei pidä innostua liikaa.

Ps. Oman naaman kuvaaminen on tuntunut taas jotenkin aivan ylivoimaiselta, vaatekaappini on täyttynyt pikkumustasta ja mekkoja vihannut teini-minäni olisi ymmällään jos nyt näkisi pursuilevan vaatevarastoni

perjantai 20. helmikuuta 2015

Sormusten herraksi


Voi sitä kauniin romumetallin määrää mikä korulippaassani pölyttyykään! Ronkin pitkästä aikaa vanhan mustan laatikkoni sisuksia ja kyllä löytyi tiikerinpäätä, kaniinia ja kellotaulua. Löytyi timantteja, löytyi ristejä ja rusetteja. Minulla on aivan hillittömästi sormuksia, mutten ole oikein koskaan käyttänyt niitä aivan naurettavasta syystä. Sovitin joskus teini-iän timmellyksissä sormuksia vaatekaupassa ja se kaikista kamalin tietenkin tapahtui: sormeni jäi jumiin. Ehdin itkeä ja nauraa hetken itsekseni vaaterekkien takana ennen kuin nöyrryin kassalle tunnustamaan vahingon. Kyllä kassatyttöäkin hymyilytti kun joutui voitelemaan häpeään kuolevan asiakkaan sormea käsirasvalla vapaaksi. Jälkikäteen nauroin tilanteelle, mutta jälkensä se jätti. Aina kun laitan sormeni sormukseen, minkä kokoiseen tahansa, tunnen suurinpiirtein kuristuvani. Sormea tykyttää, se tuntuu heti turpoavan ja olo on kuin hukkuvalla. Nyin korua hermostuneena jatkuvasti, jolloin sormi oikeasti turpoaa ja paniikki iskee. Koru on pakko saada pois melko lyhyen ajan sisässä. Nyt olen kuitenkin päättänyt epämukavuudenkin uhalla opetella sormuskammostani pois, sillä midisormukset ovat vieneet sydämeni. Nyt sitten täytyy vain opetella uskomaan etteivät ne sormukset niin pahasti sormeeni voi jäädä, että rakkaat nakkini täytyy sahata poikki.... eiväthän?

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Kallohullun päiväkirjat


Koska jokaisella hullulla taiteilijalla täytyy olla kissankallo pölyttymässä hyllyllään ja vähintäänkin epämääräiset kiinnostuksenkohteet, päätin minäkin palkita itseni uudesta ammatista jollakin, mitä olen himoinnut jo viimeiset kaksi vuotta. Nämä namuset ovat siitä mukava juttu, että oikeilta myyjiltä ostettuina eläimiä ei ole koristeiden tekoa varten vahingoitettu, vaan mallit on otettu luonnollisen kuoleman kokeneilta nelijalkaisilta. Edellisen replikaattini ostin RavenRanchilta, mutta nyt ajattelin jännityksestä kihisten kokeilla Skulleryä. Tahtoisin keräillä näitä kallojäljennöksiä enemmänkin, mutten vielä toistaiseksi osaa päättää haluaisinko sellaisia multaisen ja kuluneen näköisiä vai näitä puhtaanvalkeita! Olen bongannut netistä myös söpöjä turkooseiksi ja pinkeiksi värjättyjä versioita, mutta ainakin toistaiseksi näyttää siltä että luunvalkea vie mennessään satanolla. Kuvan kaunokaisen kotiuttamisessa saattaa kulua postin vauhdista riippuen kuusikin viikkoa, mutta veikkaan villisti odotuksen olevan sen arvoista jos enemmänkin.

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Tohtorin kylmät kädet



Manas käpertyi onnettoman näköisenä aivan kantokopan perälle eläinlääkärin yrittäessä tavoitella potilasta kylmillä käsillään. Minulla oli paha olo, kissa tuijotti minua syyllistävästi haaleansinisillä silmillään ja näytti niin petetyltä kuin pieni eläin vain saattoi. Vaikka kyse olikin niinkin arkisesta rutiinitoimenpiteestä kuin sterilisaatio, minua jännitti aivan hirveästi jättää silmäteräni klinikalle. Herra Pyllykin sai jäädä takahuoneeseen päivähoitoon saatuaan rokotukset, mutta vanha kolli vaikutti lähinnä tyytyväiseltä tilaisuudesta myllätä peittoja pesässään.

Kulutin aikaani juomalla Triossa kokiksen ja pyörähtämällä HalfBlockilla vaihdattamassa mustan septumini. ''Tämä ei ole kyllä kirurginterästä nähnytkään'', lävistäjä totesi pyöriteltyään hetken segmenttirengasta kädessään. Olo oli petetty, nimenomaan kirurginterästä Crazy Factory oli luvannut. Tämä rengas oli kuitenkin aivan liian kevyt ja taipuisa ollakseen sitä mitä luvattiin. Vaihdatin korun silti, sillä olin jo lopen kyllästynyt mustaan nenärenkaaseen. Tulenkatkuinen palautteen lähettäminen houkutteli, mutta päätin jättää asian sikseen. Enhän minä voisi edes palauttaa jo kerran nenässä käynyttä lävistyskorua? Päätin kuitenkin jäädä tarkkailemaan tulevien tilausten laatua. Suututtaa tilata jotakin ja saada sitten ihan toista kuin on luvattu — etenkin kun roskametallit saavat korvani muodostamaan reikiin kipeät, mustatöhnäiset patit. Damn you Crazy Factory!

Klinikalla minua odotti huovan alle piiloutunut kolli ja lääketokkurainen pikkutyttö. Huristelin taksilla kotiin eikä kantokopista kuulunut matkan aikana pihaustakaan. Pylly lompsi vapauteen päästyään levottomana ympäri asuntoa kuin tarkistaen että kaikki oli yhä ennallaan. Tötteröpäinen Manas sen sijaan nousi pentumaisesti vaappuen ylös ja ryömi humalaisen karvamadon lailla olohuoneen poikki. Kävi niin hirveästi sääliksi, ennen niin muhkean vatsanalusturkin tilalla oli nyt paljas läikkä joka paljasti pehmeän, vaaleanpunaisen vatsan tuoreine tikkeineen. Rauhoittelin birmaa silittelyllä, irroitin kantoboksista katon ja pingoitin sen tilalle harmaan huovan ikään kuin teltaksi. Manas vaipui takaisin lääkehorrokseensa lämpötyynyn viereen, enkä minä olisi millään malttanut antaa sen nukkua rauhassa. Ei enää sydäntäraastavaa ulvontaa urosten perään, nyt pikkuinen saisi keskittyä ihan vain lemmikkinä olemiseen. Nyt kaksi päivää myöhemmin tämä birmuliskonakin tunnettu pörröturkki jo leikkii, juo ja syö normaalisti kuin ei leikkauspöydällä olisi ollutkaan. Ainoastaan kauluri hieman hidastaa menoa ja mokoma on otettava päivittäin pois pesuhetkeä varten. On hurjan jännittävää nähdä palautuuko Manaksen kermankellertävä selkäturkki takaisin valkoiseksi, sen väri kun vaihtelee hormonikierron mukaan!

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Paperiviiltoja ja työttömyyspelkoja

Sain matkamuistoksi koulusta karheat huulet ja paperiviiltoja sormenpäihin. Enää 15 päivää ja mikään arkinen velvollisuus ei pakota minua nousemaan ylös sängystä. Ajatus työttömyydestä hieman pelottaa, hieman innostuttaa. Ihmiset sanovat ettei työttömyysrahoilla elä, mutta minun silmiini syttyy heti ahnas kiilto, kun ajattelen miten paljon se on verrattuna opintotukeeni. Olen suunnitellut toimeliaana miten aikani käyttäisin: kuinka opettelisin laittamaan ruokaa, pitäisin kodin puhtaana avomiestä varten ja aloittaisin vihdoin ja viimein sen kissojen raakaruokinnan. Olisin se hemmetin kodinhengetär essuineen, ehtisin kaikkialle ja tekisin kaiken, mitä olen ajanpuutteeseen vedoten lykännyt. Piirtäisin, treenaisin, sosialisoituisin. Meikkaisin, opettelisin lakkaamaan kynnet ja kirjoittaisin kirjan. Ja silti salaa minä pelkään vain muuttuvani passivoituneeksi yöpukukansalaiseksi vailla rutiineja ja syytä elää.

maanantai 2. helmikuuta 2015

Selfiekissa ei ymmärrä

Minun piti viettää tämä aamu yrittäen joko kuvata tämän blogin ensimmäinen videopostaus tai pyrkimällä napsaisemaan nättejä kuvia uusista hiuksistani. Lienee sanomattakin selvää ettei tässä taloudessa mikään mene ihan niin kuin Strömsössä —  ääni käheni flunssanpoikasesta tasolle harakka ja kuviakin ottaessa naamani eteen ilmestyi aina kissan ahteri. Manas kiehnäsi niin innoissaan aina kameran nähdessään, että päätin antaa sille mahdollisuuden loistaa jumalaisissa selfieyritelmissä. (Minusta tuntuu että se kaipaa tässä vielä hieman harjoitusta...)