perjantai 25. maaliskuuta 2016

Mustelmagalleria


Jossakin paksun talvitakin uumenissa polvet kuulsivat kalpean vihreinä ja lantionseutu puhtaana purppurana. Onnuimme Petrin kanssa lähikioskille hyvin hitaasti ja kärsivällisesti, eikä kummallakaan tuntunut olevan kiire tien toiselle puolelle kauppaan. Joimme pillimehut, keräsimme voimia ja jatkoimme matkaa - onneksi uudessa osoitteessa odotti kylpyammeen lohdullinen syleily. Voin kertoa muutosta sen verran että kun puuskuttaa tarpeeksi usein kierreportaat neljänteen kerrokseen ja takaisin valtavien kantamuksien kanssa, lihakset alkavat anella armoa. (Ilman maksettuja kantajia olisimme todennäköisesti juhlineet tänään porukoiden kanssa muuton sijaan minun ja Petrin hautajaisia!) Tuntuu niin epätodelliselta maata uudessa sängyssä ja kuunnella kissan kynsien kopinaa laminaattilattioita vasten, me selvittiin, selvittiin vaikka matkassa oli mutkia kerrakseen. Muuton jälkeisenä päivänä rikkihapporekka rysähti noin 200 metrin päähän meidän vanhasta asunnosta enkä voisi olla tämän kiitollisempi siitä että ehdimme muuttaa myrkkyjen ja paloautokaaoksen tieltä pois. En vieläkään ole tottunut siihen ettei eteisessä tarvitse väistellä risaisia pahvilaatikoita, vaikka tavarat ovat jo muutamaa nyssäkkää vaille paikoillaan.

Kissakansa on suhtautunut muuttoon vähän niin ja näin. Kolliherra on ottanut muuton rauhallisesti, mutta Manas tuntuu yhä olevan maisemanvaihdosta sekaisin. Se kuopii öisin hiekkalaatikkoaan petojen pelossa kuin hullu ja hyppii pitkin tiskipöytiä aina kun silmä välttää. Turkki sojottaa hurjistuneena pystyssä kun valkoinen meteoriitti rallittaa pitkin uutta asuntoa niin että matot sinkoilevat vinksalleen ja kaksijalkaiset ovat kompastua milloin missäkin tilanteessa. Iltaisin voi sitten tarkastella mustelmakirjoaan kylpyvaahdon seassa, en vain vieläkään pääse yli siitä että meillä on se hemmetin kylpyamme!

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Hattarahaaveita


Tämä kuva on otettu kun viimeksi jännitin uuteen asuntoon muuttamista. Oli läkähdyttävän kuuma kesäpäivä, hikoilin risaisissa pillifarkuissani kuin porsas ja istuin äidin kanssa läheisessä pizzeriassa odottamassa höyryävää pepperonilättyäni. Olin epätoivoissani ottanut nenärenkaanikin pois asuntoesittelyä varten, pelkäsin vuokranvälittäjän paheksuntaa vaikka loppujen lopuksi meistä minä taisin olla se jolla oli enemmän ennakkoluuloja. Kaikki tuntui niin uudelta ja jännittävältä, jäät kalisivat huurteisessa kokislasissa ja vatsanpohjassa räpisteli parvi levottomia perhosia. En tuolloin arvannut että vajaan vuoden päästä lähtisin ystävällisten mummojen täyttämältä asuinalueelta ja palaisin sitten kahden vuoden päästä takaisin avomiehen ja kahden kissan kanssa.

Muistojen verestämisen lisäksi etsin juuri tämän kuvan eräästä toisestakin syystä - tahdoin nähdä miltä näytin kun minulla viimeksi oli kokonaan vaaleanpunaiset hiukset. Ei pinkit, vaan oikeasti vaalean vaaleanpunaiset hiukset. Olen ollut nyt kolme tuskantäyteistä kuukautta värjäämättä päässäni keikkuvaa karvakerää ja välillä maantienharmaus suoraan sanottuna masentaa. Kemikaalilakkoni päättyy onneksi toukokuussa ja olen hiljalleen kallistumaisillani taas pastellisävyjen puoleen. (Luulisi niiden ylläpitämisenkin olevan nykyään helpompaa kun markkinoille on tullut shokkivärien suosion kasvettua yhä enemmän erilaisia hoitoaineita ja sävytteitä!) Eri asia sitten jaksanko minä tai tilini jatkuvaa tyvikasvurumbaa, tavallaan on ollut vapauttavaa kun ei tarvitse stressata shokkivärin rinnalla kirkuvaa hiirenharmaata päälakea. Saattaa tosin olla että ehdin vaihtaa mieltäni vielä noin kymmenentuhattaviisisataakaksikymmentäyhdeksän kertaa ennen kuin se kohtalokas toukokuu todellakin koittaa!