sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Hankintalistalla

1. Uusi kiipeilypuu kissoille. Vanha rallipuu alkaa olla sen verran karmaiseva näky että olen jo tovin katsellut sillä silmällä lemmikkipuoteja paremman toivossa. Miksi lemmikkikalusteista pitää aina tehdä niin rumia? Löysin ebaysta muutaman nätin kiipeilypuun mutta odottelen rahakkaampia aikoja sellaisen hankkimiseen. En ole vielä varma ostaisinko seuraavaksi mustan vai valkoisen hökkelin (vai tekisinkö kiipeilypuun sittenkin itse?)

2. Reppu. Tuskailujen päätteeksi pakko myöntyä ja todeta ettei ikinä pitäisi ostaa mustaa reppua joka kerää helposti kissankarvaa! Killstarille on tullut nättejä tekonahkareppuja jotka näyttäisivät kestävän sekä kauppareissun että koulunkin (ja ne kissankarvat)

3. Maiharit. Nämä nyt vain on pakko olla. Aina. Tunnen jo sen uusiin kenkiin totuttelemisen tuskan arpisissa kantapäissäni

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Ilman


Olisin tahtonut liikkua, mutta aloittaminen tuntui yhtä epämiellyttävältä ajatukselta kuin hyppääminen jostakin korkealta. Seisoin keskellä olohuoneen mattoa kylmä kosteus ihollani ja läppärin mustalla ruudulla hehkui valkoinen teksti, joka onnitteli minua alkulämmittelyn suorittamisesta. En tuntenut ansaitsevani sitä. En klikannut pilatesvideota auki vaikka piti, venyttelin vain vaitonaisena ja putosin pettyneisiin ajatuksiini. 

Kolme kuukautta sitten lopetin viimeisen kunto-ohjelmani, enkä ole liikkunut sen koommin. Jo piit28:n puolivälissä tajusin ettei kaikki mene nyt ihan niin kuin pitäisi, mutta jumppasin silti orjallisesti kalenterin mukaan, vaikka raajat tuntuivatkin lyijyltä ja lopulta oksensinkin. Minun oli tarkoitus tulla vahvemmaksi, mutta sen sijaan tunsinkin treeni toisensa jälkeen muuttuvani yhä vain heikommaksi. Puoli tuntia päivässä, viisi tai kuusi kertaa viikossa tuskaista pakotusta paremman toivossa. Lopetin vasta kun jokainen ruksi oli raksittu ja menin lääkäriin. Anemia. Lihakseni ja aivoni eivät saaneet tarpeeksi happea, joten sydämeni joutui työskentelemään normaalia lujempaa saattaakseen minut hengästyttävien askareiden läpi. Kestin kuukauden ajan tutkimuksia ennen kuin sain luvan aloittaa rautakapselit ja lupasin hellästi kropalleni että se saisi levätä kunnes rautavarastot olisivat taas täydet. En vain arvannut että lepääminen ja alusta aloittaminen olisi näin turhauttavaa ja vaikeaa.

Minun piti aloittaa liikkuminen jo heinäkuun alussa, mutta olin liian jääräpäinen aloittaakseni alusta. Halusin välittömästi jatkaa siitä mihin olin jäänyt ja petyin rankasti kun en enää pysynytkään totutussa tahdissa. Jo portaiden nouseminen hengästytti hirveästi, mutta pelkkä kävely tuntui turhalta koska eihän se nyt ole oikeaa liikuntaa. Kyttäsin painoani käärmeissäni ja olin sylkeä tulta joka kerta kun näin lukeman nousevan. Tappelin itseni kanssa pitkään ja katkerasti ennen kuin jouduin oikeasti nöyrtymään ja toteamaan että kuntoni on kuralla ja minun olisi aloitettava puhtaalta pöydältä. Menin Tanskaan ja tulin Tanskasta. Kävelin Kööpenhaminassa varmaankin enemmän kuin koko kuluneena kahtena kuukautena ja tein pari lenkkiä vielä kotonakin palattuani Petrin tykö. Äiti on luvannut antaa minulle vanhan polkupyöränsä koulunkäyntiä varten ja hyvässä lykyssä saan sen tänne jo elokuun puolella. Ilman liikuntaa olo on ollut kuin narkkarilla, joka on jäänyt ilman päivittäistä annostaan - hikoiluttaa ja kiukuttaa niin pahuksen paljon että tekee mieli raivosyödä sipsejä. Jos jotakin olen näiden kuukausien aikana oppinut niin armoa itseäni kohtaan. Elokuu alkaa pian ja minulla on pieni vaaleanpunainen vihko sitä kuuluisaa alusta aloittamista varten. Tästä eteen päin mennään sisulla ja laupeudella.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Angry Potter



Bussin keskivälillä istuvalla miehellä ei ollut kaikki ihan hyvin. Se huokaili kuuluvasti, laski toistuvasti päänsä edessäistujan (minun) selkänojalle ja rummutti käsiään polviinsa. Pysyin paikallani kuin tatti tuolin hillittömästä hytkymisestä huolimatta ja yritin muiden matkustajien tavoin vain tuijottaa vaivaantuneena ikkunoissa viliseviä maisemia. Mies kuitenkin muuttui matkan edetessä yhä vain vaikeammaksi jättää huomiotta, se otti ihan avoimesti mun penkistä kiinni ja ravisteli sitä kuin gorilla häkkinsä kaltereita. Huojuin rämisevällä penkillä silmät pelästyksestä levällään ja teeskentelin että kännykän kuulokkeista räpättävä kuuntelukirja vei kaiken huomioni, mutta oikeasti olin valmis millä hetkellä tahansa huutamaan tai lyömään jos takapenkkiläinen tarttuisi hiuksiini. Sieltä se sitten tuli, nyrkinisku mun penkin selkänojaan. Toinen, kolmas ja neljäs. Kukaan ei sanonut mitään, kukaan ei kai edes huomannut. Nousin ylös kuin aave ja jäin bussista seuraavalla pysäkillä. Vilkaisin ohimennen miestä: iso järkäle sinisessä takissa ja pyöreähköissä silmälaseissa - eikä se edes näyttänyt ahdistuneelta sairastapaukselta, vaan tuijotteli tyytyväisenä eteensä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nyyhkytin matkalla kotiin, koko tilanteesta jäi omituinen ja absurdi olo.

Hämärässä olohuoneessa lojui yhä repusta purkautuneita tavaroita Tanskan reissun jäljiltä. Laitoin vapisevin käsin upouudet silmälasit nenälleni ja tarkastelin itseäni arvioiden peilistä. Näytän silmälasit päässä ihan vihaiselta Harry Potterilta, mutta kai se on sen arvoista, eihän kouluun voi mennä näkemättä taululle. Ilta hurahti kotoisasti tyynykasaan käpertyneenä, Bond leikki ruudulla charmanttia samalla kun minä ja Petri kuolimme ruissipsien runsauteen. En jotenkin vieläkään käsitä että on kesä, tänään vietimme ensimmäisen kunnon kesäpäivän auringon paahtamalla urheilukentällä appelsiinimehua juoden. Hiki pisaroi palaneella rintakehällä ja tänään on luvassa taas hieman Bondia ja perunasalaattia. En edes tiedä miksi jaksan katsoa nollanollaseiskan seikkailuja kun pidän koko agenttia epämiellyttävänä, mutta kai siinä on jonkinlaista nostalgiaa kun tuttu glamouria uhkuva tunnusmusiikki valtaa kursailematta olohuoneen.