sunnuntai 28. elokuuta 2016

Tylypahkassa

Ensimmäinen viikko ammattikorkeaa takana ja pää lyö tyhjää, vaikka koko kehoa polttelee ikävä kiireen tuntu. Ensimmäinen päivä tuntui suunnilleen siltä kuin olisi juuri aloittanut Tylypahkassa - kaikkialla oli sokkeloisia käytäviä, portaita ja kummallisia ihmisiä. Kaikki hymyilevät, opiskelijat puhuvat estoitta toisilleen ja suurin osa tuntuu lyhyehköjen havaintojeni perusteella syövän mieluummin kasvis- kuin liharuokaa. Kaikista ensimmäisistä asioista tällä viikolla oli myös ensimmäisen vuoden opiskelijoiden ensimmäinen yhteispiknik, jolle (vastoin kaikkia netistä lukemiani neuvoja) en osallistunut. Sellainen tietty jähmeä ujous on alkanut nostaa hiljalleen päätään ja uupumus viedä voiton uteliaisuudesta uusiin ihmisiin. Yritän rauhoitella itseäni, tolkuttaa että on vielä monia vuosia aikaa tutustua rauhassa luokkatovereihin, mutta silti takaraivoa painaa kunnon eskarimeiningillä ajatus siitä että jään kuitenkin yksin. Pelkään leimautuvani siksi takapenkin hiljaiseksi animetytöksi pinkkeine hiuksineni, hajamielisine ilmeineni ja lihamakaronilaatikkoineni. Kuulokkeista raikaa ties monesko kierros monotonisen miesäänen lukemaa Potteria samalla kun raapustelen sekaviin muistiinpanoihini millainen ihminen haluaisin olla. Omista ajatuksista on vaikea saada selkoa, mutta tyylikkäästi mustaan pukeutunut Puuskupuh ei kuulosta kovin pahalta vaihtoehdolta.

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Too cool for school




Lushin paperikääreet täyttävät koko makuuhuoneen tuoksulla, joka muistuttaa etäisesti karamelleja ja vaniljaa. Uusi pyöräilykypärä lojuu nurkassa ja vihkot ovat levinneet pitkin petaamatonta sänkyä, mutta siihen se ensimmäiseen koulupäivään valmistautuminen onkin sitten jäänyt. Kävin vähän aikaa sitten ajelemassa vanhalla kulahtaneen keltaisella tunturillani, enkä olisi tahtonut nousta sen selästä ollenkaan. Olin jo ehtinyt unohtaa miten mukavalta pyöräileminen tuntuu, vaikka osat vähän kitisisivätkin ja vääntynyt lokasuoja hankaisikin etupyörää.

Elina kävi meillä eilen ja värjäsi maantienharmaana kirkuvan tyvikasvuni hervottomien äänitehosteiden säestyksellä. Hekotin niskani kipeäksi ja vaikka kampaajani vaikuttikin työstään hieman epävarmalta, tuli jäljestä (tietenkin) priimaa. En sanoisi että uuden koulun aloittaminen mitenkään erityisesti jännittää, mutta omituinen levottomuus on loman viimeisenä päivänä alkanut kaihertaa vatsanpohjaa. En saa mitään aloitetuksi, en siivoamista, en pakkaamista, en ruuanlaittoa. Koko keho tuntuu hyytelömäiseltä ja ryhdittömältä, ja vaikka tiedän että pieni hikijumppa poistaisi senkin ongelman, en saa aloitettua sitäkään. Siivouspäivä oli vasta toissapäivänä, mutta silti kaikkialla tuntuu olevan liian sotkuista, jotta voisin rentoutua ja laskea itselleni glitterivaahtoa pursuavan kylvyn. Kunpa tämä päivä (tai olo) olisi pian ohi ja voisin vain mennä sinne hemmetin kouluun, odottaminen on tuskallisinta mitä tiedän!

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Gastroskopia

Paniikki iski vasta kun lääkäri oli myöhässä puoli tuntia. Istuin odotusaulassa hätääntynyt ilme kasvoillani ja pälyilin jokaista ohikiitävää hoitajaa toivoen että joku heistä olisi etsinyt juuri minua, hymyillyt leveästi ja ohjannut minut viimeinkin toimenpidehuoneeseen rauhoittumaan. Mutta kukaan ei tullutkaan. Neljäkymmentäkaksi minuuttia ja sain vihdoinkin aikaiseksi uikuttaa ilmoittautumistiskille pelkääväni että rauhoittavani on unohdettu tyystin. Infotiskin penseästi hymyilevä rouva ohjasi minut tietokoneella istuvan hoitajan luo, joka puolestaan singahti toisaalle utelemaan mitä oikein oli tapahtumassa. Kuulemma rauhoitusmuotoani oli sittenkin päätetty muuttaa, saisin diapamin sijaan voimakkaampaa lääkettä suoraan suoneen juuri ennen operaatiota ja minulle (joka olin orjallisesti noudattanut käskyä tulla tuntia aikaisemmin paikalle) oli vain unohdettu informoida asiasta. Istahdin takaisin odottamaan, nieleskelin pintaan puskevan nyyhkytykseni ja rauhoitun hieman kun Petri ja Niko tulivat aulaan kurkistamaan joko olin päässyt tähystyksestä. Viimehetken vitsailut auttoivat paljon, en ehtinyt jännittää juuri yhtään kun valkoinen ovi avautui ja minut kutsuttiin viimeinkin paikalle.

Kaikki tapahtui hyvin nopeasti, kolme eri naista esittäytyä rauhallisella äänellä ja minut ohjattiin makaamaan tutkimuspöydälle. Sydän hakkasi hulluna, kädet ja jalat hikoilivat jälleen kerran niin kylminä että sain vihlovia suonenvetoja. Lääkäri kyseli vatsaongelmistani ja minä yritin puhua mahdollisimman kovaa ja nopeasti huomattuani, että toinen hoitaja valmisteli kanyylin pistämistä oikeaan käteeni. Yläpuolellani keikkui televisioruutu, siitä kai näkyisi pian vatsalaukkuni sisältö. Ilkeä vihlaisu kämmenselässä, muistan irvistäneeni. Se tuntui hieman samankaltaiselta kuin verikoe, mutta aavistuksen inhottavammalta. Päässäni alkoi humista ja lääkäri ohjasi minut topakasti kyljelleen suihkautettuaan ensin kuumottavaa nestettä kurkkuuni. Muistan pidelleeni kummallista muovinpalaa jonka laitoin suuhuni ja ennen kuin ehdin kunnolla edes tajuta, näin jonkin mustan laitteen ja pääni muuttui todella usvaiseksi. Tajusin kyllä etäisesti mitä oli tekeillä, mutten oikein sisäistänyt tilannetta tai tuntenut mitään pelkoa muistuttavaakaan. Hetken ajan tuntui siltä kuin kurkussa olisi ollut jotakin todella epämukavaa ja aloin yökkimään krampinomaisesti. Joku painoi minua petiä vasten, paperit kahisivat pääni alla ja tunsin kevyen hipaisun jossakin vatsani perukoilla. Sitten olinkin yhtäkkiä istuallani muovinen kapula kädessäni ja hoitaja siirsi oksennuksen tahrimat paperit roskakoriin. Sain vastalääkettä ja olin jotenkin aivan ymmälläni, tuntui kuin koko toimenpide olisi kestänyt korkeintaan 10 sekuntia ja epäilin oliko kamera muka oikeasti käväissyt vatsassa asti ''niin lyhyessä ajassa.'' (Oikeasti gastroskopia kesti noin kymmenen minuuttia)

Vaapuin käytävään kämmenselkä siteessä ja jotenkin aivot hitaalla. Olo ei ollut yhtään humalainen kuten olin luullut vaan ennemminkin... hämmentynyt ja poissaoleva. Petri oli ostanut minulle lohdutukseksi dinosauruspehmolelun ja vei sitten minut ja Nikon syömään Metsäkankaan khyyleimpään burgeripaikkaan, Mafia Burgeriin. Kotona kömmin vadelmalimonadin kanssa raskaan peiton alle ja vain hölmistelin sitä että kesänmittainen jännitys ja piina oli ohitse. Enää pitäisi odotella kiltisti koepalojen tuloksia ja syödä rautaa vielä pari kuukautta.

Näin jälkikäteen muistia pinnisteltyäni tajusin ettei edes oksentaminen tuntunut pahalta tähystyksen aikana. Kurkunpuudute teki oksentamisesta jotenkin pehmeän tuntuista ja kramppaaminenkin tuntui vain siltä kuin olisi yskinyt voimakkaasti. Mihinkään ei koske, kurkku vain on hieman karhea ja kämmenselkää jomottaa. Siinä se nyt sitten oli. Uudelleen en menisi kirveelläkään, mutta tuntuu helpottavalta sanoa ettei se niin kuolettavaa ja nöyryyttävää ollutkaan.

Ps. Anteeksi kirjoitusvirheet, syytän yhä rauhoittavien jälkivaikutuksia!

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Laiskimus maximus

Tanssin tänään pienen voitontanssin vietettyäni kolme päivää riutuneena räkähirviönä. Jostakin likaisen villapaidan, takkuisten hiusten ja yksisarvisboksereiden alta löytyi kuin löytyikin ihminen, ehkä vähän kalpea ja niiskuttava sellainen, mutta ihminen kuitenkin. Ruokavalioni on viimeisen viikonlopun aikana koostunut lähes ja ainoastaan herkuista, en tajua mikä siinä on, mutta kuumeessa iskee aina niin mahtavat juustonaksu- ja suklaahimot että kuola (ja räkä) valuu jo pelkästä ajatuksesta. Huomenna on pakko ryhdistäytyä tai viikon kuluttua Muotsikka saa uuden pizzanaamaisen, perunasäkkiin pukeutuneen opiskelijan.

Se kauan kammottu tähystysaika saapui viimeinkin postissa. Minun täytyy lähteä keskiviikkona tuntia aikaisemmin sairaalalle nautiskelemaan nestemäistä rauhoittavaa ja ottaa urhea ritarini Petri lastenvahdiksi jahka pääsen operaatiosta pois. En oikein enää osaa sanoa mitä ajattelen koko jutusta, oikeastaan yritän olla ajattelematta sitä ollenkaan. Toisinaan nyyhkyttelen itsekseni sitä miten kammottavaa ja nöyryyttävää tähystys tulee olemaan, toisena päivänä taas päätän toimeliaan jämäkkänä vain saada koko homman pois alta. Olen melko varma ettei sieltä kuitenkaan mitään löydy, joten en jaksa stressata tuloksia sen kummemmin. Kaiketi olen jo jotenkin turtunut kaikenmaailman testeihin kun edes tiistain verikokeet eivät jännitä normaaliin hyytävään tapaansa. Ainoa asia mikä minua tällä hetkellä hieman huolestuttaa on se ehdinkö parannella limaisen kurkkuni ennen kuin joudun nielaisemaan kameran (ja montako ihmistä tartutan huomenna kun lähden suohirviönä töihin.)

tiistai 9. elokuuta 2016

Sleep


I was going through life asleep. My body had no more feeling than a drowned corpse. My very existence, my life in the world, seemed like a hallucination. A strong wind would make me think my body was about to be blown to the end of the earth, to some land I had never seen or heard of, where my mind and body would separate forever. ‘Hold tight,’ I would tell myself, but there was nothing for me to hold on to.
Haruki Murakami, Sleep

lauantai 6. elokuuta 2016

Nimenvaihdosta


Nokkelimmat ovat varmaankin pistäneet merkille että olen jo useamman kuukauden verran jupissut kuumeisesti sukunimen vaihtamisesta ja piinannut prosessin läpikäyneitä pitkin internetin ihmemaailmaa. Nyt se sitten on vihdoinkin ohi ja vieläpä yllättävän helposti. (Enää pitäisi hakea uudet henkkarit poliisilaitokselta ja muutaman kuukauden sisään uusi ajokortti.)

En koskaan inhonnut vanhaa sukunimeäni, se ei vain tuntunut sillä tietyllä tavalla ''omalta'' kuin olisin tahtonut. Muutaman vuoden tuumailtuani tulin siihen lopputulokseen että kun täällä kuitenkin eletään vain kerran niin miksei sitten samantien sen nimisenä kuin tahtoo. Kaikista suurin kynnys nimenvaihtamiseen oli se että pelkäsin sukulaisten reaktioita, mutta ilmeisesti täysin turhaan. Eihän kukaan tällä telluksella ole koskaan kutsunut minua sukunimelläni saati sitten niillä toisillakaan nimillä, joista myös luovuin sukunimeä muuttaessani. Uusi nimikin on omasta suvusta, mummon peruja. Ainoastaan Petri päätti ensimmäisten päivien ajan viihdyttää minua jokaisella kornilla vitsillä jonka keksi uudesta nimestäni, mutta jaksoin omasta mielestäni varsin mallikkaasti kuunnella jokaisen hihityksen säestämän tölväisyn jonka tämän parisuhteen karvaisempi osapuoli suustaan päästi.

Itse hakemuksen tekeminen oli naurettavan helppoa, täytin vain netissä sähköisen anomuksen ja viikon tuskaisen odottelun jälkeen sähköpostiini kilahti lasku. Laskun maksamisesta kesti vain muutama tunti kun sain uuden viestin: hakemukseni oli hyväksytty. Tein kädet vapisten myös etunimenmuutosilmoituksen ja myös sen lasku saapui kotiosoitteeseen noin viikon kuluessa. Uskon että uudistunut etunimeni (tai pikemminkin toisten nimien puuttuminen) päivittyy väestönrekisteriin tulevalla viikolla, oikeastaan oli jopa pieni yllätys että sukunimen käsittely sujui tuplasti nopeammin kuin etunimen muuttaminen.

Olen viettänyt nyt viikon uudella nimellä varustettuna ja kaikki on käynyt kummallisen kivuttomasti. Ovessa komeilee uusi nimi, kelan kirjeet ovat löytäneet perille ja se hartaasti harjoiteltu nimmarikin luonnistuu kuin vettä vain. Ainoastaan virallisia puheluita tehdessä täytyy miettiä se pieni hetki että minkä nimen sitä suustaan lipsauttaa, mutta uskon tottuvani siihenkin hyvin pian. Kyllähän se maksoi, mutta on mielestäni jokaisen roposen arvoinen muutos.