torstai 22. syyskuuta 2016

Ferinject


Kävin eilen sairaalalla tiputuksessa, kehossani kihisee tällä hetkellä enemmän rautaa kuin varmasti vuosiin! Lääkäri soitti toissapäivänä ja varmisti sen mitä olin jo hetken osannutkin pelätä: hemoglobiini oli lähtenyt rautalääkkeistä huolimatta taas laskuun (olokin oli kieltämättä sen mukainen) ja minun olisi viisainta käydä tankauttamassa rautavarastot kerralla täyteen. Ensireaktiona menin tietenkin tuttuun tapaan tolaltani, ajattelin kuolevani johonkin raudan imeytymistä heikentävään supersyöpään ja ehdin jo nyyhkiä pelkojani kouluterveydenhoitajalle ennen kuin rauhoituin. Ei enää rautatabletteja tai niistä aiheutuvia vatsavaivoja, anemian nitistäminen kerralla alkoikin yhtäkkiä kuulostaa varsin houkuttelevalta.

Ennen kuin ehdin kunnolla sisäistää asiaa, istuin jo sivuhuoneen sairaspedillä valkoisiin pukeutuneen hoitajan mittaillessa verenpainettani. Se oli tosi korkea, pulssikin oli kiihtynyt nollasta saatanaan heti kun nimeäni oli kutsuttu odotusaulassa. Pelkäsin eniten kanyylin pistämistä, mutta ei se loppujen lopuksi sattunutkaan niin paljoa kuin pelkäsin. Käteen laitettiin kiristävä side ja minun piti hetken ajan pusertaa kämmentäni nyrkkiin ja auki jotta pelosta vetäytyneet verisuoneni tulisivat esiin. Piston hetkellä kuvittelin leikkiväni kissan kanssa ja saavani kynnestä kämmenselkään, kipukin oli suunnilleen samaa luokkaa (eli ei erityisen pahaa, inhottavaa kylläkin.) Hoitaja laittoi tippaan tummanruskeaa nestettä ja lupasi että saisin olla pedillä missä asennossa haluaisin ja puuhailla kännykkäni kanssa jos mieli teki. Aika kului melko leppoisasti, muhkea kaulaliina kävi tyynystä ja youtuben videot jaksoivat viihdyttää koko loikoilun ajan. Välillä hoitaja kääntyi koneelta puoleeni, kyseli vointia ja mittaili taas verenpainetta, joka laski rauhoittumisen myötä takaisin normaaleihin arvoihin. Mieleni teki välillä vain nukkua, mutta ajattelin että hoitaja varmaan luulisi minun pyörtyneen ja säikähtäisi sairaalapöksyistään. Kämmenselässä viipyili välillä viileitä tuntemuksia, mutta muutenen tuntenut mitään sen kummempaa.

En ole varma miten kauan olin siellä, itse tiputukseen meni hieman yli puoli tuntia ja tarkkailuun toinen mokoma. Viimeisen vartin sain oleskella sairaalan kahviossa käsi siteessä siltä varalta että oloni vielä muuttuisikin oudoksi ja haluaisin takaisin hoitajan tykö. Höpöttelin leppoisasti äidin kanssa puhelimessa ja kun kello löi kolme, sain lähteä. Olon pitäisi kuulemma piristyä parin päivän kuluessa ja pakko myöntää että odotan innolla eritoten sitä etten enää hengästyisi huohotukseen asti koulun portaissa, ehkä pyöräilykin sujuu tästä lähtien hieman pienemmillä ponnistuksilla?

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Väärin eletty

Hiivin rappukäytävästä sisälle niin hiljaa kuin hieman liian suurilla maihareilla vain pystyi. Sisällä oli hiljaista, edes kissat eivät olleet tuttuun tapaansa vastassa. Kello löi viittä yli kaksitoista ja uinuvan kodin rauha pudotti painolastin rinnaltani. Puistelin kengät lattialle ja raskaat ajatukset mielestäni, olo helpottui heti kun näin Petrin yhä nukkuvan sängyn lämmössä kissojen piirittämänä. Manas venytteli raukeasti, laskeutui pehmeästi lattialle ja seurasi minua olohuoneeseen huiskamainen häntä tyytyväisyydestä väristen.

Tänään oli lukuvuoden avajaiset, jotka pidettiin edellisistä vuosista poiketen väkeä parveilevalla torilla. Aurinko paistoi ja kirpeässä syysilmassa leijaili ruuan tuoksu, yritin kyllä parhaani mukaan viihtyä, mutta kojujen yksinäinen kiertely kävi nopeasti tylsäksi. Söin Subwayssa ja kampesin itseni kömpelösti pyörän selkään. Lähdin. Mietin matkalla kuluneita viikkoja koulussa. Ensimmäinen viikko oli kaikista mahtavin, teimme sekaryhmissä tuotteita torimyyntiin ja muistan ajatelleeni että jos koulu olisi aina yhtä hauskaa ja porukka mukavaa, minut saisi neljän vuoden päätteeksi repiä ovista ulos ja silloinkin olisin luultavasti vain kiivennyt ikkunasta takaisin sisään. Mutta sitten alkoikin tunnit oman ryhmän kanssa ja vanha porukka siirtyi omille luokilleen. Ei sillä, kyllä meidän luokka tuntuu todella mukavalta, mutta olo muuttui nopeasti melko orvoksi tuttujen kasvojen kadottua. Kouluun on helppo ja mukava mennä, kaikille on voi hymysuin jutella, mutta ei minulla oikein ole ketään sellaista jonka kanssa rupatella ruokatunneilla tai viettää aikaa koulun jälkeen. Suurin osa luokasta tuntuu asuvan kaupungin keskustassa ja voivan noin vain piipahtaa iltakymmeneltä lähibubiin istumaan iltaa siinä missä itse en jaksa liikahtaakaan päästyäni koulusta kotisohvalle. Turhautuneimpina päivinä ne vanhat väsähtäneet ajatukset kelvottomuudesta ovat taas alkaneet kierrellä päässä (vaikka tiedänkin niiden olevan silkkaa roskaa, olenhan maailman mahtavin peittoburritoituja)

Olen viime aikoina pohtinut yllättävän paljon väärin elämistä. On jotenkin sikamaisen raivostuttavaa kun itse olen aina myrskynnyt kaikille läheisilleni ettei voi elää väärin jos tekee elämässään valintoja ja asioita joista itse pitää, mutta sitten itse tuijottelen ankeana seinää epäillen itseäni. Onko elämäni yhtä arvokasta kuin muiden jos en ole yhtä sosiaalinen? Olenko ankea luuseri jos en viitsi juhlia kuin pari kertaa vuodessa? Olenko jotenkin maanantaikappale jos häät ja lapset eivät kiinnosta? Vastauksen kyllä tiedän jo itsekin, mutta miten vakuuttaa se sille sitkeälle paholaiselle jossain takaraivon perukoilla?