sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Ja meille nauraa noidatkin


Fiilistelen tänä(kin) vuonna Halloweenia lähinnä sohvan pohjalta käsin sillä poikkeuksella, että tällä kertaa sytyttelemme Petrin kanssa kynttilöitä ja katsomme Coralinea teemaan sopivien karkkien kanssa. Sienet, pääkallot ja hedelmämadot tuhoavat dieettiuhoni, onneksi uusi zero maistuu kuin maistuukin hyvältä ja on kaiken kukkuraksi mustaa kuin kuolema. Yritin pitkästä aikaa ottaa uutta profiilikuvaa noitamaisilla viboilla, mutta näytin kaikissa otoksissa niin ilkeältä että facen päivitys saa luvan jäädä seuraavaan kertaan.

Manas köllöttelee raukeana kiipeilypuussa. Se sai muutama viikko takaperin epilepsiakohtauksen ja on ollut siitä asti lähes epäilyttävän leikkisä ja seurankipeä. En muista milloin olisin ollut yhtä kauhuissani kuin kissan vääntelehtiessä lattialla tai yhtä valmis menemään vaikka harmaan kiven lävitse viedessäni Manaksen eläinlääkäriin. Verikokeissa ei ollut mitään poikkeavaa, joten uskallan toivoa kohtauksen olleen ainoa laatuaan. Silti katse vierähtää normaalia useammin birman puoleen, aivan kuin se voisi kellahtaa millä hetkellä tahansa uudelleen ja aivan kuin voisin tuijottamalla estää sitä tapahtumasta.

Tulevalla viikolla paukahtelevat ensimmäiset pakkaset ja pyörä saa luvan jäädä talviunille varastoon. Bussikortin hankkiminen pihinä piruna ärsyttää, mutta kai se on myönnettävä ettei olisi kamalan viisasti lähteä luistelemaan Kärpäsenmäkeä alas lähestulkoon sileillä renkailla. Paitsi jos haluaisi sairaslomaa koulusta. Hehheh.

maanantai 17. lokakuuta 2016

Päärynäpuuta


Aamut alkavat olla jo niin kylmän hyhmäisiä ettei nahkatakkikaan meinaa enää riittää. Koulun vessan kelmeissä valoissa seisoo kuitenkin punaposkinen tyttö, selkä hiestä nihkeänä ja tukka tuulen tuivertamana. Mietin usein että on jotenkin ironista että kapinen kroppani kirkuu liikuntaa jotta pää pysyy kasassa - pakko hikoilla, pakko liikkua ja rasittaa lihaksia jotta ajatus kulkee. Sen huomaa viikonloppuisin kun kerrankin olisi lupa jäädä sohvalle makaamaan. Mieli happanee kuin laukkuun unohtunut omena ja koko keho tuntuu velton epämukavalta. Välillä tuntuu siltä että kaikki pyörii liikkumisen ympärillä, milloin tunnen epätoivoa siitä ettei vointi pyöräilyn jälkeen riitä iltajumppaan ja milloin syyllisyyttä siitä etten kylpyvettä laskiessani olekaan menossa liuottamaan kipeitä lihaksia. Kai se on jonkinlainen vastareaktio sille etten pystynyt anemian takia jumppaamaan pitkiin aikoihin, olo on ollut fyysisesti uhkarohkea sen jälkeen kun rautavarastot täytettiin. Kaikki mäet pitää päästä pyörällä ylös, kaikki ostokset kantaa yhdellä kädellä ja kävelyllä käydä milloin mistäkin kepeästä tekosyystä. Ja kaiken taustalla soi yhä Harry Potter, aivan liian monta kertaa kuunneltuna jotta tajuaisin keskittyä siihen.

Ensi vuonna on Tylycon ja korvia kuumottaa jo etukäteen halu napata lippu ajoissa. En varmaan hievahdakaan ruudun äärestä koko tammikuussa, olen käytännössä jo päättänyt mennä sinne vaikka väkisin nyt kun olen keksinyt jo kivan asunkin. 

Ps. Tein eilen pottermoressa sauvatestin ja minun olisi päärynäpuuta, sopivaa kun ajattelee että päärynä on muutenkin lempihedelmäni!

tiistai 11. lokakuuta 2016

Venytysten palautuminen


Päätin tasan kuukausi sitten ottaa venytykseni pois ja räpsäisin pikaisesti vessan kelmeässä valaistuksessa kuvat arpisesta lehdykästäni (...kiitos vain minä 14v.) Näin jälkikäteen pohdittuna muuttaisin tasan kaksi asiaa. Asia numero yksi: olisin venyttänyt korvani rauhallisesti vailla turhaa revittelyä. Asia numero kaksi: olisin ottanut paremmat ennen/jälkeen -kuvat! Itse venytyksiä en kadu, ne olivat coolit ja kulkivat monessa mukana siinä missä septum ja huulikorukin.

Ensimmäisessä kuvassa näkyy venytykseni suurimmillaan (8mm), toisessa korva suoraan venytyksen poiston jälkeen ja kolmannessa korunreikä kuukauden kuluttua. Pystyn jo nyt pitämään normaaleja nappikorvakoruja, vaikka vielä pari viikkoa sitten takaosa hulahti suoraan reiän sisälle jos uskalsin edes sovittaa ikiaikaisia suosikkejani. Kaltoinkohtelin venyksiäni melko rankasti teinivuosinani ja ehdin jo hetken ajan pelätä joutuvani maksamaan virheistäni karmaisevilla ryppyrei'illä joita vilahtelee silloin tällöin nykyisessä katukuvassa. Reikä umpeutui pystysuoran viillon näköiseksi ja on lyhentynyt pituussuunnassa jonkin verran, korvanlehdet eivät tunnu löysiltä tai vaikuta muutenkaan muuttaneen muotoaan. En usko että pystyn enää kantamaan riippukorviksia kovin hemaisevasti, mutta onneksi ne eivät ole koskaan kuuluneetkaan suosikkeihini. Poikkesin tänään Glitterissä ostamassa ensimmäiset normikorvikset vuosiin ja pikaisesti kokeiltuna ne tuntuvat pysyvän vallan mainiosti paikoillaan leveän takaosan ansiosta. Huomaan yhä näprääväni korvanlehtiäni kuin venytykset olisivat yhä paikoillaan, en varmaan ikinä totu siihen ettei silikonitunneli päästä sormien puristuksessa imukuppimaisia napsahduksiaan!

maanantai 3. lokakuuta 2016

Syksyiseen syöksyyn

Haluaisin syödä loputtomasti pastaa, lämmintä, lohdullista ja turvallista spagettia. Näin syksyn tullen mieli tekee jostakin syystä vain käpertyä kippuralle ja hukkua raskaisiin lämpimiin peittoihin, syödä roskaruokaa kylpyammeessa ja valua vetelänä viemäriin. Tuntuu että heti kun vähääkään lakkaa keskittymästä itsensä tsemppaamiseen, löytääkin jo itsensä sohvannurkasta kuuntelemasta melankolista musiikkia sillä teini-iästäkin tutulla kukaaneiymmärrämua -angstilla höystettynä. Jos olo on jo ruskan aikaan tällaista kaamosta, en taida haluta tietää mitä se on sitten marraskuussa kun pirteä ruska on vaihtunut alastomiin ja ankeisiin puunrankoihin. Ärsyttää kun on pakko pitää pitkiä housuja jalassa, ärsyttää kun kämmeniä paleltaa ja ärsyttää kun joka päivä tulee lisää läksyjä. Ärsyttää kun ei ole rahaa ostaa kurpitsanmuotoisia suklaakarkkeja ja vielä kerran ärsyttää kun kaikki mustat villapaidat ovat täynnä valkoista kissankarvaa!