keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Glitch

Noin joka kymmenes kännykällä räpsäisty kuva räsähtää täyteen raitoja ja sinipunaisia palkkeja. Omalla tavallaan nuo kummalliset hutiotokset näyttävät hauskalta, mutta myös kielivät lumiani loppuaan lähenevästä elämästä. Ensimmäinen älypuhelimeni, se ainoa luuri jota en ole tapaturmaisesti surmannut, on jaksanut käsittelyäni kesällä jo neljä vuotta (yhtä kauan kuin minä olen asunut Lahdessa!) Uuden puhelimen ostaminen vetää naaman happamaksi. En malta millään uskoa että löytäisin yhtä hyvällä kameralla varustettua luuria, eikä säästettyjen rahojenkaan käyttäminen juuri houkuta. Miksei täydellinen puhelin voisi vain tipahtaa taivaasta syliini ja kestää ikuisuutta? Uuden kännykän metsästäminen tuntuu yhtä vaikealta kuin rikkinäisistä lempikengistä luopuminen.

Vanhan kännykän ohella olen yrittänyt sisällyttää luopumisprosessiini turhan negatiivisuuden. Heräsin eräänä aamuna hiestä märkänä ja suunnittelin lintsaavani ihan vain siksi etten halunnut esitellä kotitehtäviäni luokan edessä. Kävin koko bussimatkan hirveää päänsisäistä taistelua ja ennen tunnin alkua olin vähällä vain valehdella opettajalle etten ollut tehnyt mitään, vaikka oikeasti vietin monta monituista tuntia viilatessa kuviani. En tajua mistä koko koulujännitys tulee, olen tähän mennessä tehnyt kaikki tehtäväni ajoissa ja saanut niistä jopa hieman kehujakin, mutta silti käyttäydyn jatkuvasti kuin olisin päässyt kouluun vahingossa ja olisi vain ajan kysymys kun vahinko huomattaisiin. Eilen oli jälleen kerran kritiikkipäivä ja esiintymisjännitys oli niin karmaiseva etten pystynyt edes pitelemään työtäni ylhäällä käsien täristessä niin hillittömästi. Koko keho menee täydelliseen oikosulkuun jo matkalla luokan eteen, rip minä ja hyvästi vakuuttava esittelytilaisuus. Vaikka kokemukset ovatkin olleet kurjia, olen ylpeä siitä etten ole vanhojen tapojeni mukaisesti lintsannut. Surkeasta olosta huolimatta on mukava huomata olevansa yhä elossa ja että luokalta kyllä löytyy muitakin myötäeläjiä jotka kamppailevat esiintymisjännityksen kanssa. Kuka tietää, ehkä neljän vuoden päästä pystyn jo katsomaan yleisöön päin ja jopa muistan jälkeenpäin mistä olen puhunut.

Mielialan kohentaminen on ollut hienoista vuoristorataa, mutta arki alkaa vihdoinkin taas asettua uomiinsa. On jotenkin ironista että vatsani oireilee taas aloitettuani terveellisemmän syömisen, mutta olo on silti huomattavasti parempi juurespadan kuin raskaan roskamätön jälkeen. Liikunnan aloittaminen sen sijaan oli suorastaan sairaanloisen vaikeaa - ei se itse liikkuminen, vaan sen aloittaminen! Venyttelin pari viikkoa joka ilta ja vasta tänään sain hypeltyä itseni hikeen asti piit28:n parissa. Okei, tein vain puolet jumpasta, mutta saavutus sekin kun miettii miten kauan olen vain maannut kalmankankeana sohvalla. Vanha innostus alkaa onneksi hiljalleen nostaa päätään ja saatoin jo mennä uhoamaan, että tänä vuonna suoritan piit28:n ykköskierroksen lisäksi myös kakkos- ja kolmosversiot. Ainakin arjesta löytyy nyt jotakin tavoiteltavaa, muutakin kuin koulu.

perjantai 13. tammikuuta 2017

With no intent to fall apart


Perjantai kolmastoista. Kuuntelen bussimatkan kouluun niin kertakaikkisen masentavaa soittolistaa että karvas pala takertuu kurkkuun. Eksyn hajamielisenä väärään rakennukseen ja joudun juoksemaan toiseen. Luennon alkaessa yritän piristää itseäni  läpikuultavalla mansikkatikkarilla, mutta sen terävä roso avaa kieleni ja kaikki alkaa maistua tympeästi vereltä. Nenäkorun sarana löystyy, rengas putoaa pulpetille ja sen kaiken taustalla sydän lyö raskasta epätahtiaan tehden aivoista laiskan ja tottelemattoman elimen. Itkettää ja naurattaa samaan aikaan. Kieltä tykyttää. Pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat valtavilta ja dramaattisilta.

Sairastin masennusta kuusi vuotta, joihin mahtui niin parempia kuin huonompiakin jaksoja. Silti oireiden uudelleen alkaminen tulee aina yllätyksenä, vähän niin kuin torakka jonka luuli jo kerran liiskanneensa. Kaamoksen aikaan on aina oltava ekstratarkkaavainen ja toisinaan toivon hampaat irvessä että kausittaista alakuloakin varten keksittäisiin jonkinlainen influenssarokote. Taisin kaikesta huolimatta saada tänäkin vuonna tartunnan, joten ei kai muu auta kuin lähteä soitellen sotaan ja vetää masennusta turpiin 100-0 (mikä on muuten aivan perhanan vaikeaa kun mieli tekee vain käpertyä itseensä, kasvattaa sammalparta ja eristäytyä ihmisistä ikuisiksi ajoiksi)

Ihan vain koska tahdon saada päähäni pesiytyneen demonin korvat vuotamaan verta, taidan kasata bussimatkoille niin imelän tyttöenergiasoittolistan että tuskin selviydyn reissaamisesta itsekään ilman karmivaa virnistystä. Villasukat, venyttelyä ja parsakaalia, masennus ei nyt sovi päiväjärjestykseen.

torstai 12. tammikuuta 2017

Oikeissa nahoissa


Mustan joulun jälkeen talvi tuntui laskeutuneen kuin tyhjästä. Tuuli puhalsi jääpölyä pitkin piennarta kun tarvoimme pikkusiskon kanssa puuterilumen halki bussipysäkille. Sisko napsautti käsilaukkunsa auki ja juuri siinä hetkessä rintani paisui kummallisesta hellyydentunteesta. Sama tyttö joka vielä muutamia vuosia sitten mankui farkkujen epämukavuudesta, istui nyt penkillä syvänsininen rusetti hiuksissaan ja kaivoi laukustaan pienen kissapeilin ja huulipunan. Sain söpöyden yliannostuksen ja menehdyin välittömästi. Rest in peace kaakattava isosisko. Heräsin sopivasti eloon shoppailukierrosta varten, pitihän vierailijaa nyt käyttää ainakin paikallisessa rokkivaateliikkeessä.

Tein tapojeni vastaisesti monta uudenvuodenlupausta ja niistä rajuin liene päätös olla ostamatta lainkaan vaatteita kahteen kuukauteen. Viime vuonna oloni oli kuin väärissä nahoissa ja yritin kompensoida epämukavaa oloani ostelemalla melkoisen läjän uusia vaatteita. Olo ei parantunut, mutta vaatekaappi muuttui sellaiseksi mustaksi mylläkäksi, josta ei takuulla löydä tietä takaisin ilman kompassia ja valoraketteja. Tavoitteenani on näiden kahden kilvoittelukuukauden aikana käyttää kaappini jokaista vaatetta, oppia yhdistelemään niitä keskenään ja jäsennellä ajatukseni sen suhteen tarvitsenko todella lisää. Olen tähän mennessä hoksannut jo sen verran että epämukava olo johtuu suureksi osaksi stressistä, kertyneistä kiloista ja tietynlaisesta ''tyylin hukkaamisesta.'' Silloin kun terveysmurheet vielä painoivat mieltä, unohdin tyystin ison läjän itseäni piristäviä asioita kuten meikkaamisen ja gootahtavamman pukeutumisen. (Kuulun itse siihen ihmisryhmään joka on onnellisimmillaan saadessaan toteuttaa itseään ulkonäön kautta - jos laahustan julkisilla paikoilla verkkareissa hiukset sekaisin ja meikkiä vailla, olen todennäköisesti masentunut)

Tässä vaiheessa vaatelakkoa ei vielä saisi huokaista helpotuksesta, mutta olen yllättynyt siitä miten helppoa oli kierrellä siskon kanssa Trio läpi vailla pienintäkään hinkua edes vilkaista vaatteita. Ja mikä tietenkin parasta, rahaa säästyy kaikkeen muuhun, kuten esimerkiksi erittäin tarpeelliseen suomukuvioiseen pikkukukkaroon. Outoa miten olo voi piristyä huomattavasti niinkin pienistä asioista kuin vastikään värjätyistä hiuksista, uudesta kaulakorusta ja tummasta silmämeikistä. Vuosi 2016 tuli pyhitettyä terveysongelmien ratkaisemiselle ja tulevaisuuden suunnitelmien selkeyttämisellä, joten tänä vuonna ajattelin keskittyä (kliseisesti) itseni kehittämiseen. 

Vuonna kaksituhattaseitsemäntoista
1) Olen kaksi kuukautta ostamatta vaatteita, käytän jokaista jo olemassaolevaa vaatekappalettani ja opettelen yhdistelemään niitä keskenään. Keskityn enemmän meikin, hiusten ja asusteiden mahtipontiseen voimaan. 2) Ammun ujoudelle tulta munille. Opettelen esittelemään koulutöitäni vähättelemättä itseäni tai taitojani. Julkaisen piirustuksiani jonnekin kuten esimerkiksi faceen tai blogiin. 3) Poistun oikeasti neljän seinän sisästä ja näen ihmisiä. Käyn Desuconissa, Linnanmäellä ja ainakin kahdessa aivan uudessa paikassa. 4) Pudotan ne neljä viime vuonna kertynyttä kiloa ja mahdun taas tuskatta lempimekkooni.

maanantai 2. tammikuuta 2017

Vuonna 2016


Tammi
Joulukuinen työkokeilu mainostoimistolla jätti jälkeensä sekä rutkalti luppoaikaa että hieman ylimääräistä rahaa. Tuhlailin viimeiset roposeni uusiin kenkiin ja Killstarin mekkoon, jumppasin orjallisesti blogilateskalenterini mukaan ja kärsin kamalista vatsavaivoista. Heräilin öisin pistävään vatsakipuun enkä käytännössä voinut syödä mitään juoksematta heti vessaan. Kävin Joensuussa moikkailemassa perhettä, käytin pikkusiskoa baarissa ja tapasin vanhaa koulututtua.


Helmi
Kyllästyin lopulta jo kolmatta kuukautta oikuttelevaan vatsaani ja päätin kokeilla kuukauden verran FODMAP-ruokavaliota. Yhtäkkiä ei ollutkaan enää mitään mitä syödä ja jätin laiskuuttani mieluummin syömättä kuin otin selvää asioista. Kävin työhaastattelussa Mediapajalle ja etsimme Petrin kanssa uutta kämppää vanhan vuokran ylittettyä kipurajan totaalisesti. Pukeuduimme jännityksestä irvistellen parhaimpiimme näyttöä varten ja jo ensimmäisellä katselukerralla nappasi. Hypähtelin riemusta ja pakkailin tavaroita onneni kukkuloilla.


Maalis
Muutto ja Mediapaja nielaisivat yhtäkkiä kaiken käsissä olleen ajan ja rahan. Elimme käytännössä koko alkukuun valtavassa pahvilaatikkomeressä, mitä kissat eivät tuntuneet pistävän laisinkaan pahakseen. Uudesta kämpästä löytyi kaikki mistä olin aina haaveillutkin: kauniit laminaattilattiat, kylpyamme ja lasitettu parveke. Jaksan edelleenkin naureskella sille miten juuri muuton jälkeisenä päivänä rikkihapporekka rysähti aivan entisen kotitalomme tuntumaan ja sotki koko liikenteen, not today Satan! Pajalla olo oli orpo ja pelokas, töitä haittasi lievä alkukankeus ja muuttokiireistä kertynyt univelka sosiaalisten taitojen ruostuneisuudesta nyt puhumattakaan. Tilasin silti silkkaa masokistisuuttani neljän viikon superrankan kuntoiluohjelman netistä. Suoritin kolme ja väsähdin. Päätin hakea Muotsikkaan.


Huhti
Sisuunnuin huonosta kunnostani ja suoritin neljän viikon kunto-ohjelmani hampaat irvessä ja pumppu armoa anoen. Oksensin, vatsa vaivasi yhä, eikä kuntoni tuntunut kohonneen ollenkaan. Puuskutin portaita ylös noustessani ja vapisin kuin vanhus työpäivien päätteeksi. Päätin niellä ylpeyteni ja mennä lääkäriin syöpä päällimmäisenä mielessä. Mediapajalla olo alkoi helpottaa ja juttu hiljalleen luistaa muiden koneella kökkijien kanssa. Täytin 23 vuotta ja sain maailman söpöimmän synttärikakun (vaaleansininen sokerikuorrute, sisällä vaaleanpunaisia vaahtokarkkeja!)



Touko
Viiden kuukauden värjäyslakko päättyi viimeinkin, räjäytin maantienruskean taivaan tuuliin ja valelin hiukseni vaaleanpunaisella. Leikkasin otsatukan ja kaduin sitä heti. Yhtäkkiä kaikkialla oli kesä ja sain kutsun pääsykokeisiin. Neljä päivää leppoisaa askartelua ei vastannut laisinkaan mielikuvaani raivokkaasta taistelusta parhaimmista pisteistä. Lopetin liikkumisen kokonaan ja käytännössä nukuin kaiken vapaa-aikani. Lääkäri kertoi minun kärsivän selvittämättömästä anemiasta (sellaisesta jota kuukautiset tai ruokavalio eivät selitä) ja määräsi minut noin tuhansiin verikokeisiin. Itkin, koska tiesin ennen pitkään joutuvani vatsalaukun tähystykseen.


Kesä
Kirmasin pikkusiskoni kanssa riemusta kihertäen Desuconiin ja tyhjensimme pehmolelukojut ahnaaseen syleilyymme. Olin haltioitunut koko tapahtumasta, vaikkakin omalla ujolla tavallani. Päätin pyhästi mennä seuraavanakin vuonna. Mediapaja luisti mukavasti jatkuvasta työterveydessä ramppaamisesta huolimatta. Juhannuksen tienoilla matkustin susirajalle katsomaan vanhempiani. Sain tietää päässeeni sisään Muotsikkaan ja juhlimme juomalla inkivääriolutta noenmustassa puusaunassa. Loppukuussa postilaatikosta tipahti kutsu vatsalaukun tähystykseen ja olin aivan varma että kuolen kyseiseen toimenpiteeseen jo etukäteen. Sain viimeinkin aloittaa rautakapselit, jotka aiheuttivat niin kovaa pahoinvointia ja vatsakipuja että aamut kuluivat pönttöä halaillessa.


Heinä
Mediapaja sulkeutui heinäkuun ajaksi, joten suuntasin äidin ja veljen kanssa Tanskaan kummitätini luokse. Söin enemmän kuin koskaan ja sydämeni itkee yhä verta sille miten taivaallista sapuskaa tuntui saavan jokaisen nurkan takaa. Jouduin tuttuun tapaani antamaan laukkuni pommipyyhkäisytesteihin lentokentällä ja pyörähtämään läpivalaisulaitteessa, sillä näytänhän aivan terroristilta. Pieni aasialainen nainen tahtoi ottaa kanssani valokuvia. Kotiin päästyä hankin vihdoinkin silmälasit ja nautin Petrin kanssa parvekkeellemme ryöppyävistä leppäkertuista.


Elo
Pitkäaikainen unelmani painettiin vihdoinkin virallisille papereille: otin mummoni sukunimen, eikä prosessista koitunutkaan loppujen lopuksi juurikaan vaivaa kuten ehdin jo pelätä. Vietimme Petrin syntymäpäiviä, jolloin tein elämäni ensimmäisen (ja parhaan) juustokakun. Parveke tuntui räjähtäneen vihreäksi, eikä kissoja (noita nelijalkaisia ruohonleikkureita) voinut enää laskea sinne keskenään. Aika Mediapajalla päättyi koulun alkuun ja lähtö tuntui ekstravaikealta kun oli jo ehtinyt tutustua kaikkien kanssa. Kävin kauan kammotussa gastroskopiassa suonensisäisten rauhoittavien voimalla, eikä mitään löytynyt. Vatsakin oli jo ehtinyt rauhoittua takaisin normaaliksi. Sain polkupyörän juuri sopivasti koulun alkaessa ja lievitin jännitystäni leikkimällä olevani matkalla Tylypahkaan.


Syys
Lääkkeet eivät pureneetkaan anemiaan, joten kävin hakemassa lisäpotkua tiputuksesta. Kärsin jonkinlaisesta Mediapajan jälkeisestä masennuksesta tuntemattomien ihmisten keskellä. Olo tuntui todella yksinäiseltä ja eksyneeltä, kuuntelin päivät pitkät Pottereita ja välttelin koulun järjestämiä tapahtumia kuten kunnon erakon kuuluu. Pyöräilystä muodostui nopeasti päivän tärkein tapahtuma ja kotimatkan jättimäisestä ylämäestä ilmiselvä haaste. Kissat kissailivat ja jaksoivat piristää. Sairastuin pitkästä aikaa aivan järkyttävään räkätautiin.


Loka
Syyskuussa alkanut apatia jatkui, kouluhommat sujuivat hyvin, mutta tunsin jatkuvasti ''tekeväni liian vähän.'' Aloitin ja lopetin liikkumisen monta kertaa ja turhauduin jokaisella yrityksellä yhä enemmän. Kävin Hämeenlinnassa katsastamassa Ennsesterin uuden asunnon, söin parasta jäätelöä pitkään aikaan ja vietin sitä kuuluisaa tyttöjen aikaa. Tarkkailin hysteerisesti yksittäisen epilepsiakohtauksen saanutta Manasta ja stressasin hirveästi kissojen terveyttä. Pylly-kollin suusta paljastui jälleen kerran remontoitavaa ja pahaa enteilevä reikä kulmahampaasta. Kuun lopussa pyörä vaihtui bussikorttiin.


Marras
Koulu nielaisi koko kuukauden kitaansa ja sosiaalinenkin elämä alkoi tuntua lähes mukavalta. Istuskelin iltamyöhät koululla tekemässä tehtäviä ihan vain koska ne olivat niin mielenkiintoisia. Tilailin uusia kalloreplikaatteja ja rakastuin palavasti paahdettuun parsakaaliin. Irvistelin kauhusta kun Trump valittiin presidentiksi.


Joulu
Vietin joulukuun hiljaiseloa ja hemmottelin riekaleisia hermojani. Kuvaaminen jäi minimiin bloggauksesta nyt puhumattakaan. Koulua oli vähän ja hajanaisesti, joten minulla oli paljon luppoaikaa juoksennella lahjaostoksilla, moikkailla muutamat kaverit ja loikoilla sohvalla katselemassa piirrettyjä. Joulu sujui mukavasti kotona Petrin ja kissojen kanssa, Niko tuli auttamaan syömisessä ja lahnasimme pyhät sohvalla notkuvien herkkuvuorien äärellä. Loppukuusta kävin sukuloimassa susirajalla, josta nappasin pikkusiskon mukaani Lahteen. Ilotulitukset katseltiin junan ikkunasta ja vuosi vaihtui kuorsatessa.