perjantai 24. helmikuuta 2017

Pantterista pastelliin ja takaisin


Eräänä epäilyttävänä päivänä eksyin vanhan surisevan kovalevyni syövereihin. Se minkä piti olla hauska muisteluretki teiniaikojeni noloimpiin meikkikokeiluihin, päätyikin onnettomaan huokailuun ja syvään tyytymättömyyteen vaatekaappini nykyiseen sisältöön. Menneiden aikojen Mikla oli toki melankolinen, mutta omasi tuhatkertaisesti paremman tyylisilmän kuin nykyinen matami. Tajusin jossakin vaiheessa tylsyneeni, menettäneeni teräni ja hautautuneeni mukavien lötköpöksyjen maailmaan. (Juuri sinne minne en teininä koskaan aikonut päätyä!) Pengoin koko kirpparivaatesäkkini lävitse, mutten harmikseni löytänyt vanhoja leopardihousujani tai niittiliivejäni. Bändipaidat hukassa ja nahkashortsit mieron tiellä, kirosin turhan rojun hävittämisvimmani maanrakoon ja mykistyin hetkiseksi silkasta tyrmistyksestä.

Kaksi kuukautta ostoslakkoa alkaa olla takana päin ja uskon hiljalleen saaneeni jonkinlaisen käsityksen siitä mitä tarvitsen ja mitä en. Hävittämisvimmani saa jyllätä vielä sen verran että laitan kirpputorille kaikki ''nääh'' vaatteet, joita en tullut pukeneeksi päälleni edes silloin kun kaikki muut rynttyyt olivat pyykissä. Tarvitsen kahdet uudet farkut, toiset revittäväksi ja toiset siivoksi työasusteeksi. Tarvitsen epoksiliimaa lempikorkokenkieni korjaukseen, jonkin napakan pitkähihaisen ja niittejä  aivan helvetisti niittejä.



torstai 16. helmikuuta 2017

Nukkavierulla virneellä


Kampaamon lattia peittyi karheaan oranssiin ja minun pääni tuntui keventyvän ainakin puolella sitä mukaa kun pääsin muinoin mustan murhaamista latvoistani eroon. Hyvä hiustenleikkuu tekee yllättävän paljon, olin jo pihiyksissäni ehtinyt unohtaa miten raikkaalta ja sievältä elämä tuntuu kun edes hiukset ovat hyvin. Punaisissa haalareissaan puuskuttava pikkutyttö kutsui minua hienohiuksiseksi tädiksi enkä malttanut olla virnistelemättä valtavan eskimotakkini uumenissa roskapussit molemmissa käsissä. Tyyli on onnistunut silloin kun se ilahduttaa sekä omaa sisäistä lasta että niitä oikeita. Elän tavallaan nytkin lapsuuteni unelmaa: minulla on ne äidin kieltämät värikkäät ponihiukset, asunnollinen kissoja ja lupa syödä suklaata silloin kun lystää. Ei onnellisuuteen loppujen lopuksi tarvitsekaan monimutkaisia asioita, ei vaikka oma pää tuntuu toisinaan toitottavan toista. Koska lähestyvä kevät on aina karu ja nukkavieru, listasin itselleni hassuja asioita jotka tekevät minut iloiseksi.

1. Se kun kahdelle saparolle solmitut hiukset pomppivat jumpatessa. Tuntuu mukavalta kun lämpimät hiukset hipaisevat aina silloin tällöin paljasta ihoa. Hekottelen hirveästi haarahyppyjä tehdessäni koska sekä saparot että ylisuuri treenipaitani sinkoilevat ilmaan samaan tahtiin kun loikin ylös ja alas. Tämän(kin) takia jumppaan mieluummin piilossa muiden katseilta.

2. Pienten lasten vilpittömät kommentit. Etenkin ne joiden mukaan olen prinsessa tai kysymykset siitä voiko Petrin platformeilla (joissa on koristejouset sisällä) pomppia kuin vietereillä.

3. Öiset naurukohtaukset. Herään toisinaan omaan hervottomaan nauruuni nähtyäni jotakin omasta mielestäni todella fiksua ja hauskaa unta. Yleensä kun Petri kysyy millaista unta olen nähnyt, tajuan itsekin miten järjettömän dorka se on ollut.

4. Onnistunut siivouspäivä. Rakastan aivan järjettömästi juuri jynssättyä asuntoa, puhtaita lakanoita ja sitä kuinka avonaisesta ovesta virtaa sisälle raikasta ilmaa. Pidän siitä kun kylpyhuoneen jokainen pinta on pesty ja ilmassa leijailee vielä pieni lämmin kosteus sekoittuneena mietoon vaniljan tuoksuun.

5. Raukea sohvamakoilu auringonvalossa. Lämpimissä valoraidoissa torkkuvat kissat, villasukat, puolikas vesimeloni ja Petrin hihkunta pelien timmellyksessä ovat yksinkertaisesti parasta.

6. Mother Motherin uudet kappaleet, kuolen sisäisiin tuskiini kun en vain voi linkata kaikkia tänne

perjantai 3. helmikuuta 2017

Käsivarren mitalla

Myönnettäköön että kuukauden shoppailulakon jälkeen saatoin ostaa uudet urheiluliivit. Tajusin eräänä päivänä että nykyiseni ovat paitsi epämukavat, myös viitisen vuotta vanhat! Jotenkin ajatus vain alkoi ällöttää harvoine pesukertoineen niin paljon että oli pakko hankkia uudet — yritän kuitenkin jatkaa helmikuunkin nakuilulinjaani ja jättää rätit suosiolla kauppoihin. Piit28 sujuu edelleen hyvin, vaikkakin taukopäiviä on ollut pakko pitää useammin kuin olisin halunnut. (Puolen tunnin hikijumppa ei vain tule ensimmäisenä mieleen 11 tunnin koulupäivän päätteeksi.) Tuoreeltaan lunastetut kakkos- ja kolmosversiot odottavat portaalissa korkkaamistaan ja minusta tuntuu pitkästä aikaa siltä että elämässä on mielekästä haastetta. Nyt kun koko kidutusohjelmalle perustettiin oma facebook-ryhmänsäkin, on paljon helpompi löytää juttuseuraa joka ei vaivaannu rasittavasta halustani kerrata kuinka paljon on milloinkin tullut hikoiltua.

Vaikka kuntoilu on tuonut elämään paljon mukavaa sisältöä, iänikuiset vatsaongelmat jaksavat varjostaa hyvääkin päivää. Kävimme eilen luokan kanssa typografian opettajan luona selailemassa kirjoja ja syömässä, eikä vatsani ole ollut puoleen vuoteen yhtä kipeä kuin samana iltana. Vatsa turposi kuin sementillä täytetty jalkapallo ja iho tuntui niin pinkeältä että pelkäsin sen suunnilleen repeävän täyteen raskausarpia. Särkylääkkeet, vatsalääkkeet, kuuma kylpy ja lämmin kauratyyny helpottivat aavistuksen, mutta kyllä siinä sai hyvän tovin kärvistellä kylmä hiki otsalla. Ei olisi pitänyt syödä kookoslinssikeittoa, perkele. Ärsyttävää kun kylminä talvipäivinä tekisi mieli jotakin lämmintä lohtujuomaa, mutta mikään ei kelpaa vatsalle. Mietin eilen jo tosissani että menen sittenkin kiltisti sinne kolonoskopiaan, mutta muutin mieleni kun kaikki olikin taas aamulla hyvin. Luulen että kärsin oikeasti ''vain'' stressivatsasta (IBS) ja pahentavani tilannetta koulun kahvilla ja turhalla murehtimisella. Lupaan kyllä pyhästi meneväni tähystykseen jos raudat eivät pysy kehossa, mutta ainakin terveydenhoitajan mukaan tilanne näytti kontrollikäynnillä lupaavalta. Koko anemiaepisodin jälkeen asenteeni verikokeita kohtaan on kummasti keikahtanut päälaelleen ja kävisin mielelläni näyttämässä käsivartta ihan vain varmuuden vuoksi siinä missä ennen verikokeita välteltiin viimeiseen asti.